perjantai 30. heinäkuuta 2010

Todellisesta ja näennäisestä

Arthur Schopenhauerin mukaan kaikkina aikoina on ollut kahta lajia kirjallisuutta: todellista ja näennäistä. Edellinen on jotain, mikä ajan myötä muodostuu pysyväksi kirjallisuudeksi:

"Tiedettä ja runoutta varten elävien ihmisten harjoittamana se kulkee tietää vakaasti ja tyynesti, mutta äärimmäisen hitaasti ja tuottaa tuskin tusinan teosta vuosisadassa, mutta nämä ovatkin pysyviä".

Näennäinen, tai virtaava kirjallisuus, taas on jotain jota tuotetaan markkinoille vuodesta toiseen tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: missä ne ovat? ketä oikeastaan kiinnostaakaan?

Nämä Scopenhauerin ikuiset ajatukset tulivat monesti mieleen lukiessa Johannes Salmisen päiväkirjaa "Varjo Kiasman seinällä". Hän ammentaa ajattelussaan vahvasti antiikin klassikoista ja hyödyntää niiden viisautta analysoidessaan nykypäivän tapahtumia. Hänen kirjoituksiaan lukiassa tulee jopa kateelliseksi siitä klassisesta sivistyksestä, joka hän mukanaan kantaa. Se on Suomessa katoavaa kansanperinnettä.

Salmisessa puhuu vankkumaton humanisti, totuuden ja kauneuden ystävä. Hän ei saarnaa, opeta tai politikoi. Hän katsoo maailmaa ja ihmistä ymmärtäen. Hän tietää ja tunnustaa omat puutteensa ja heikkoutensa. Se on mielestäni todellista viisautta.

Matka jonka hänen päiväkirjojensa mukana tein, ympäri Eurooppaa ja Lauttasaarta, ei varmasti jää viimeiseksi. Oli onneni, että löysin tällaisen helmen Mereten Mazzarellan kirjojen kautta. Salminen on muuten Mazzarellan hyvä ystävä. Eikö tämä ole hieman epäilyttävää suomenruotsalaisten selkääntaputtelua?

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Mazzarellasta


Minulla ja Merete Mazzarellalla ei ole paljon yhteistä. Hän on tanskalaisen äidin ja suomalaisen suurlähettilään tytär. Hän on asunut lapsuudessaan Kiinassa, Sveitsissa, Englannissa. Hänen sukunsa juuret ovat Helsingin hienostokaupunginosassa, Ullanlinnan huvilakadulla. Hän on kosmopoliitti professori joka on ollut naimisissa italialaisen miehen kanssa ja tuskin edes osaa puhua suomea. Hänellä on aikuinen lapsi. Hän on yli 60-vuotias.

Minä olen keskiluokkaisen savolais-pohjalaisen perheen lapsi. Vanhempani erosivat minun ollessa parin vuoden ikäinen ja äitini kasvatti minut yksin siitä asti. En tunne isääni. Äitini puolen sukujuuret ovat Pohjois-Pohjanmaalla. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Perheemme lomamatkat suuntautuivat joko Välimeren lämpöön tai Lappiin. Minulla ei ole lapsia. Olen 26-vuotias.

Kuinka moni alle kolmekymppinen mies voi rehellisesti väittää, että jaksaisi kuunnella yli kuusikymppisten "mummojen" tarinoita, saati lukea heidän kirjoittamiaan kirjoja. Myönteisesti vastaavien joukko pienenee entisestään, jos kyseessä on yli 60-vuotias suomenruotsalainen hienostorouva. Merete Mazzarella selvästikin on sellainen, mutta olen jo vuoden päivät ollut innostunut hänen kirjoistaan. Hän on mummo joka todella osaa kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita.

Mazzarellan kirjoista huokuu laaja lukeisuus ja syvälle sieluun asti ulottuva humanismi. Tätä tietysti ruotisinkielisen kirjallisuuden professorilta sopii odottaakin. Mikä on kuitenkin yllättävää hänen kirjoissaan on tarinan kerronnan taito ja huumori, jota ei ollenkaan odottaisi suomenruotsalaiselta hienostorouvalta. Hän kytkee taidokkaasti yhteen kirjalliset sitaatit, ystäviltä kuullut tarinat, keskustelut ja itse koetut tapahtumat hienoksi anekdoottien mosaiikiksi. Hän hauska ja viihdyttävä, sivistävä ja opettavainen samaan aikaan. Tunnen hänen itseironiansa erittäin läheiseksi. Haluaisin itsekin pystyä tarkkailemaan ympäristöäni yhtä tarkasti, ironisesti ja hauskasti vielä ollessani hänen iässään.

Aina välillä törmää kirjailijoihin joita kohtaa tuntee voimakasta sielujen sympatiaa. Merete Mazzarella on yksi heistä. Minun tekisi mieli tavata hänet tai ainakin kirjoittaa hänelle kirje. Ehkä teenkin sen joskus. Sitä ennen tätä kirjoittamista täytyy vielä harjoitella. Hänen vaivattomasta ja sulavasti rönsyilevästä tyylistää voi oppia paljon (tästä myös luonnollisesti kiitos kääntäjille).

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Asioista niiden oikeilla nimillä


Michel Houellebecqistä ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu jo niin paljon analyysiä, että minulla ei ole siihen paljon lisättävää. Varsinkin kun asialla ovat olleet maamme kirjallisuuden valiot Riku Korhosesta Tommi Melenderiin (ks. "Mitä Houellebecq tarkoittaa?"). Jotain Houllebecqistä on kuitenkin kirjoitettava, niin vaikuttavia lukuelämyksiä hänen romaaninsa ovat minulle olleet.

En aio käydä läpi hänen tuotantoaan romaani romaanilta, vaan keskittyä niihin tekijöihin, jotka tekevät hänestä tärkeän kirjailijan juuri minulle. Ensinnäkin Houllebecqissä kiehtoo hänen tapansa katsoa ympäröivää maailmaa ikään kuin ulkopuolisena. Houellebecq on moralisti ja yhteiskuntakriitikko. Hän levittää meille luomamme todellisuuden eteemme alastomimmillaan ja kysyy: pidättekö näkemästänne?

Houellebecqin kirjoissa ihmiset ovat eksyksissä. He eivät tiedä mitä tavoitella. Heillä ei ole kunnianhimoa ja vallan tarvetta. Heidän ainut jäljellä oleva inhimonsa on seksi, sen kaikissa ilmentymismuodoissa. Se on ainut nautinnon lähde ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ongelma on vain, ettei sitäkään ole tarjolla kaikille tarpeensa mukaan, vaan seksin saamistakin määrittävät kapitalismin lait. Toisilla on enemmän resursseja kuin toisilla.

Houellebecqin henkilöhahmot lipuvat päivästä toiseen merkityksettömyyden avaruudessa. Vain rakkaus (mitä se onkaan?) voi tarjota hetkellisen eskapismin ja antaa merkityksen. Senkin kohtalona on kuitenkin päättyä väkivaltaisesti. Ihminen on luonut maailman, jossa se ei ansaitse edes rakkautta. Houellebecqin sanoin: "Tiedän vain, että me löyhkäämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta. Olemme luoneet järjestelmän, jossa eläminen on tullut kerta kaikkiaan mahdottomaksi, ja kaiken kukkuraksi tyrkytämme sitä muillekin."

Näkökulma maailmaan on pessimistinen, mutta mielestäni tarkkanäköinen. Länsimainen elämäntapa perustuu kärjistetysti rahan keräämiseen ja sen kuluttamiseen. Olemassa olon merkitys on supistunut kuluttamiseen, jonka kautta ilmaisemme yksilöllisyyttämme. Elämme aineellisesti yltäkylläisessä, mutta henkisesti tyhjässä maailmassa. Onnellisuus on aineellista onnellisuutta ja parhaiten selviää, kun ei koskaa kyseenalaista olemassa olon merkitystä. Tämä herättää kuitenkin klassisen kysymyksen: onko parempi olla onnellinen sika kuin onneton Sokrates.

Toinen tekijä, joka minua Houellebecqissa kiehtoo, on hänen sievistelemätön tyylinsä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä voisi kai kutsua myös totuudellisuudeksi, ellei postmoderni filosofia olisi täysin raiskannut kyseistä termiä. Kirjoittaessaan islamin uskosta niin kuin hän kirjoittaa, hän varmasti tietää ärsyttävänsä lukuisia ihmisiä, mutta hän ei siltä jätä sitä tekemättä. Vaatii rohkeutta sanoa asiat sellaisina kuin ne näkee ja kokee. Hyvät kirjailijat ovat usein vittumaisia totuuden torvia, kuten Sofi Oksasenkin tapauksessa olemme saaneet huomata. Näin poliittisen korrektiuden dominoimana aikakautena on sitäpaitsi erittäin piristävää, kun joku uskaltaa esittää epäkorrekteja poliittisia ajatuksia suoraan, päin naamaa ja kiemurtelematta.

Tämä tällä kertaa Houellebecqistä. Palaan varmaa häneen vielä useaan otteeseen.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Eno opettaa: tartu hetkeen


Kari Enqvistin "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" kannattaa lukea, jos ei muuten, niin ainakin viimeisten sivujen koskettavien päätöskaneettien takia. Ne ovat kauneinta proosallista elämän kaudeuden ja ohikiitävyyden kuvausta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Parhaimmillaan jälki on tällaista, kun elämänkokemus yhdistyy näkemyksellisyyteen, lukeneisuuteen ja tyylitajuun.

Enqvistin uutuus kannattaa lukea myös mikäli on kiinnostunut pohtimaan uskonnon ja tieteen välistä suhdetta nykyaikana. Enqvist on yksi tieteellisen maailmankuvan tunnetuimmista edustajista Suomessa. Omien sanojensa mukaan hän on uskonnoton, joka on kiinnostunut ymmärtämään uskovaisten ihmisten uskontokokemuksia. Kirjassaan hän korostaa useaan otteeseen, ettei hän ole sotajalalla uskontoja vastaan vaan pyrkimyksenä on vain analysoida uskontoja ja niiden kulttuurisia ilmentymistapoja tieteen menetelmin. Siitä huolimatta Enqvistin sanavalinnoissa, painotuksissa ja tyylissä kirjoittaa on selvää rienauksen makua.

Se ei toki haittaa vaan tekee kirjasta sitä mielenkiintoisemman lukea. Harvoin saa lukea niin piristäviä vertauksia uskonnosta, kuin mitä Enqvist esittää. Hän vertaa uskontoa virukseen ja skitsofreniaan. Viruksen tavoin usko pesiytyy ihmisiin ja tarttuu hillittömällä tavalla. Joillakin on kuitenkin toisia kovempi vastustuskyky ja he säilyvät tartunnalta. Enqvist epäileekin, että toisilla ihmisillä on geneettisesti vahvemmat reseptorit uskonnollisen sanoman vastaanottoon aivoissaan.

Enqvistin mukaan uskonnolla ei ydintä, joten sen sanomaa ei voi kuoria kuin sipulia. Uskonto näyttäytyy jokaiselle ihmiselle erilaisena ja sillä on myös kulttuurinen puolensa. Tämän vuoksi vapaamielinen uskovainen voi aina sanoa, että fundamentalismi ei ole "oikeaa uskontoa" tai että "oikeasti siitä ei ole mitään mainintaa koraanissa". Fundamentalisti on luonnollisesti oikeutettu samaan, joten voi kai luontevasti väittää, että uskonto juuri sitä, mitä sen nimissä tehdään. Jos uskonto on jotain muuta kuin oikeaoppista kirjauskovaisuutta, ei sillä ole ydintä, johon palauttaa oppi. Tässä uskonto juuri eroaakin filosofiasta. Uskonto on loppujen lopuksi pelkästään uskon asia.

Enqvistin mielestä uskontojen opit eivät kestä älyllistä analyysiä ja ainut keino miten ihmiset (järkevätkin) saadaan oppeihin uskomaan on se, että niitä ärsykevahvistetaan ihmisten mieliin pienestä saakka palkintoja tai rangaistuksia luvaten. Hänelle uskontojen opit ovat "onks viljoo näkynyt" tyylisiä meemejä, jotka jäävät jumittamaan ihmisten mieliin, kun niitä tarpeeksi kauan hoetaan. Tälläisilla hokemilla on kuitenkin tietty elinkaari, koska mitään niitä ylläpitäviä valtarakenteita ei ole olemassa (jos ei nyt uusintoja lasketa). Toisin on uskontojen meemeillä. Niitä hakataan ihmisten mieliin niin kauan, että ne opitaan, jonka jälkeen niiden "totuutta" vahvistetaan säännöllisesti koko instituution voimalla. Siksi se kestävät aikaa, vaikka aika olisikin ajanut niiden ohi.

Olen Enqvistin kanssa samaa mieltä siinä, että uskontoja voi ja tulee kritisoida niin kauan, kun ne käyttävät todellista valtaa maailmassa. Niiden nimissä tapetaan, nöyryytetään, alistetaan ja vainotaan ihmisiä edelleen. Monet uskonnot operoivat suurilla budjeteillaan vaikuttavat ihmisten arkeen monella tapaa. Ne ovat voimakkaita lobbareita ja lähetystyön avulla ne vievät oppejaan kehitysmaihin humaaneilla periaatteilla ratsastaen. Uskonnot ovat yhteiskunnallisia vaikuttajia siinä missä muutkin instituutiot, miksi niiden siis tulisi olla kritiikin tuolla puolen?

Usko ja uskonnot ovat niitä harvoja tabuja, joista sananvapauteen tukeutuvissakin länsimaissa tulee puhua hyssytellen. Samaan aikaan uskonnottomien kritisointia pidetään hyväksyttävänä. Niin kauan kuin tämä epäsuhta vallitsee, koen velvollisuudekseni rienata ja kritisoida, haastaa ja ärsyttää, ja olla kaikin älyllisin tavoin kirkkoja ja uskontoja vastaan. Teen sen Gandhilaisen väkivallattoman protestin hengessä vain järjen miekkaa heiluttaen, mutta varmana asiastani. Ei ole elämää tuolla puolen, joten kuunnellaan järkeämme ja tartutaan hetkeen. Niin se Enokin opettaa!