torstai 17. helmikuuta 2011

Nauti tänään, maksa huomenna


Sadan vuoden päästä vuosi 2010 tullaan muistamaan kahdesta asiasta: Power Balance – rannekkeista ja Garnierin Pure Active Exfo-Brusher Wash – naamaharjasta. Näissä tuotteissa nimittäin kiteytyy aikamme kaksi kulmakiveä: turhat tarpeet ja idiotismi. Nopea katsaus tuotteisiin riittänee todistamaan väitteeni paikkansa pitävyyden.

Power Balance -ranneke on kumiseoksesta valmistettu ranneke. Ulospäin se näyttää ihan tavalliselle rihkamarannekkeelle, jonka arvo katukaupassa olisi noin euron luokkaa. Tuotetietoihin tutustumalla kuitenkin selviää, ettei kyse ole mistä tahansa kuminpalasta. Power Balance -nettisivujen mukaan ranneke auttaa kaikkia ihmisiä, riippumatta aktiivisuuden tasosta, maksimoimaan heidän potentiaalinsa ja elämään täyttä elämää. Rannekkeessa on hologrammi, johon on ohjelmoitu äänitaajuutta, joka reagoi positiivisesti kehon energian kanssa. 4 Runnersin nettisivujen mukaan Powerbalance on alun perin suunniteltu auttamaan ammattiurheilijoita parhaaseen mahdolliseen suoritukseen (’made by athletes for athletes, Power Balance is a favorite among elite competitors, weekend warriors, and everyday fitness enthusiasts’). Siitä on kuitenkin hyötyä ihan jokaiselle, joka haluaa enemmän voimaa, paremman tasapainon tai lisää liikkuvuutta. ovh 39 euroa.

Garnier Pure Active Exfo-Brusher taas on uuden sukupolven naamaharja, joka on suunniteltu suojelemaan naamaa näppylöiltä ja läikiltä. Käytännössä sillä on tarkoitus tehdä naamalle sama mitä hammasharjalla tehdään hampaille. Harjaammehan hampaitamme, miksi emme siis kasvojamme. Garnierin nettisivut lupaavat pysyviä vaikutuksia naamaan jo ensimmäisestä päivästä alkaen:

“Designed to protect against the appearance of spots and marks and leave skin looking and feeling purified from day 1!

This amazing product revolutionises your daily cleansing routine:

- Intensive deep cleansing helps remove dead skin cells and fade marks.
- Works to unclog impurities from pores and visibly reduces surface sebum levels.”


Se, joka väittää, että ihminen ei voi elää ilman näitä tuotteita, ottakoon todistustaakan. Se, joka väittää, että nämä tuotteet ovat nerokkaita innovaatioita, ottakoon myös todistustaakan. Siitä huolimatta on muistettava, että näidenkin tuotteiden valmistaminen, markkinointi, kuskaaminen ja kuluttaminen kasvattavat BKT:tä, joten talouskasvun näkökulmasta niiden tuottaminen on järkevää. Talouskasvu taas on hyvinvointia, kuten eräs puolituttu diplomi-insinööri joskus sanoi.

En tiedä paljonko Power Balance –rannekkeita ja Garnierin naamaharjoja on myyty, mutta nostan mainosmiehille hattua (täytyy olla mies keksiäkseen jotain näin typerää) jokaisesta myydystä kappaleesta. Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan on sanonut, että ostamme sitä mistä fantasioimme ja se mistä fantasioimme on se, mikä meiltä puuttuu. Näidenkin tuotteiden taustalta on siis löydettävissä mainosdiskurssi, fantasia, joka on ensin luonut puutteen ja sitten tarjoaa ratkaisua puutteen täyttämiseen uuden tuotteen muodossa (object petit a). Näin mainosfantasiat toimivat. Ne luovat puutteen, projisoivat sen markkinoitavaan tuotteeseen ja ehdottavat ratkaisua: tuotteen hankintaa. Mainosmiehille siis täydet krediitit siitä, että ovat onnistuneet luomaan sellaisen puutteen, jonka nämä tuotteet voivat täyttää.

Jokainen kuluttaja tietää omista kokemuksistaan, että täyttymys, joka fantasioidun tuotteen hankkimista seuraa, on vain väliaikainen. Tuote (object petit a) voi toimia himon kohteena vain niin kauan kun se puuttuu. Lumous alkaa haihtua heti tuotteen hankkimisen jälkeen, koska tuote ei tuokaan lopullista tyydytystä. Siten fantasian tehtävä ei olekaan tyydyttää halua, vaan synnyttää se ja tukea sitä sellaisenaan: fantasiat opettavat meitä haluamaan. Vaikka lopullinen tyydytyksen tunne karkaakin yhä kauemmaksi fantasia fantasialta, tuote tuotteelta, halu ei kuole, vaan päinvastoin saa aikaa syklisen etsinnän. Tämä jatkuva halun kohteen paikaltaan siirtyminen muodostaa kulutuskulttuurin kovan ytimen. Yannis Stavrakakis on hienosti tiivistänyt tämän syklisen etsinnän:

”The world we live in, is one which men think they want one thing and then upon getting it, find out to their dismay that they don’t want it as much as they thought or don’t want it at all and that something else, of which they were hardly aware, is what they really want.”

Lacanin mukaan tuotteiden ostamisen lisäksi jo pelkkä haluaminen saa aikaan osittaisnautinnon tunteen. Halu ei siis aina kohdistu pelkästään ulkoisiin objekteihin, vaan myös haluun itseensä. Haluamme haluta ja haluamme sitä mitä muut haluavat. Vai kuinka muuten on selitettävissä ihmisten halu biologisesta näkökulmasta täysin tarpeettomiin objekteihin, kuten Power Balance -rannekkeisiin, mitaleihin tai vihollisen lippuun? Sellainen halu voi olla vain ihmisen halua erotettuna eläimien todellisuudesta.

Fantasiat, halut ja nautinnot sitovat yksittäisten kuluttajien toiminnan yhteen. Näin syntyy erityinen halun ekonomia, josta kapitalismin hegemoninen asema on riippuvainen. Kapitalismi elää halun hallinnasta. Politiikan tutkija Todd McGowanin mukaan nautinnosta onkin tullut myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa niin keskeinen elämäämme määrittävä tekijä, että se on muuttanut yhteisöllisten siteiden ja velvoitteiden rakenteita. McGowanin The End of Dissatisfaction? – teoksen pääteesi on se, että olemme siirtyneet kieltojen yhteiskunnasta käsketyn nautinnon yhteiskuntaan (from a society of prohibition to a society of commanded enjoyment). Vanhemmat yhteiskuntamuodot vielä kahlitsivat yksilöiden nautinnonhalua. Ne perustuivat uhrauksen idealisointiin, jossa nautinnosta pidättäydyttiin korkeampien maallisten tai taivaallisten hyveiden vuoksi. Jopa varhaiskapitalismi hillitsi nautintoa tukeutumalla työetiikan ja lykätyn mielihyvän periaatteisiin. Sen sijaan nykyisissä käsketyn nautinnon yhteiskunnissa nautinnosta on tullut yhteiskuntaa stabilisoiva voima, ja sitä myötä velvollisuus. Enää ei ole olemassa mitään Mestaria, joka saattaisi tasapainoon, säätelisi ylimäärää, asettaisi oikean mitan ja kehottaisi itsehillintään. Päinvastoin inhimilliselle libidinaaliselle taloudelle ominaisen ylettömyyden on annettu räjähtää käsiin. Lacanilaisittain voisikin sanoa, että nykykapitalismia hallitsee hysteerikon diskurssi: hysteriaa määrittää halun noidankehä, jossa halun ilmeinen tyydyttäminen vain pahentaa sen tyydyttymättömyyttä.

Se mikä tekee käsketyn nautinnon yhteiskunnasta petollisen, on sen mahdollistava fasadi: se ei estä eikä kiellä, vaan kannustaa ja syleilee nauttivaa yksilöä. Konsumerismin paradoksi on kuitenkin siinä, että vaikka näyttääkin laajentavan valinnan mahdollisuuksiamme yksilöinä, se myös ohjaa käytöksemme ennalta määrätyille poluille ja on siten yhtä rajaava kuin mahdollistava. Tässä mielessä käsketty nautinto (Enjoy Coca-Cola!) on vain nyansoidumpi muoto kiellosta; se ylläpitää symbolista valtaa toisin keinoin. Uusi valta ei kiellä, vaan käskee nauttimaan. Lupaamaansa nautintoa se ei kuitenkaan pysty täyttämään. Siten pakotetun nautinnon yhteiskunta ei koskaan voi olla harmonisen tyytyväisyyden yhteiskunta, vaan sitä leimaa ikuinen puute.

Vallan ja nautinnon välistä suhdetta ei ole helppo havaita, mutta vielä vaikeampaa on saada aikaan muutos käytännössä. Muutoksen aikaan saaminen vaatisi kuluttamisen tyhjentämistä (dis-investment) sen tuottamista osittaisnautinnoista ja uusien eettisempien nautintotapojen pystyttämistä. Ongelma vain on siinä, että liian monet tuntuvat olevan tyytyväisiä elämäänsä tässä Truman Showssa. J.G. Ballardin sanoin (Millenium People – lainaus Yannis Stavrakakis tekstistä):

”Look at the world around you, David. What do you see? An endless theme park, with everything turned into entertainment. Science, politics, education – they’re so many fairground rides. Sadly, people are happy to buy their tickets and climb aboard! {…}

‘We bought its trashy dreams and now we can’t wake up…’

‘Right, but there’s one problem about this trash society. The middle classes like it.’

‘Of course they do’…’They are enslaved by it. They’re the new proletariat, like factory workers a hundred years ago.”

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Rahat ja henki


Mandatumin ”rahat ja henki” -mainoskampanja oli viime syksyn parasta antia. Siinä naapurin Markun näköinen mies on syystä tai toisesta päätynyt taivaan portille, jossa häntä odottaa valkeaan pukuun pukeutunut parrakas mies. Parrakas mies pyörittelee kädessään kolikkoa ja esittelee Markulle sen molempia puolia:

”Tässä on elämä: arvo ja ihminen, raha ja henki. Kumman valitset?”

Markku empii ja empii. Lopulta hän sanoo hieman änkyttäen, että eihän tohon voi vastata. Siihen parrakas mies toteaa tyytyväisenä:

”Oikea vastaus. Hyvään elämään tarvitaan molemmat.”

Seuraa hetken hiljaisuus, jonka jälkeen ruudulle ilmestyy teksti:

”Mandatum, rahat ja henki.”

Kovaa peliä Bostonissa. Tulee melkein ikävä vanhanliiton maantierosvoja, jotka ainakin legendan mukaan jättivät mahdollisuuden valita rahojen ja hengen välillä. Nykypankeille tämä kuitenkaan ei riitä. Ne haluavat sekä rahat että hengen, molemmat hyvän elämän edellytykset.

Rahat ja henki lähtivät aika monelta ihmiseltä finanssikuplan puhjettua. Pankit, sijoituspankit, rahoitusyhtiöt, vakuutusyhtiöt ja muut vastaavat finanssisektorin toimijat ovat luonnollisesti tarinan pahimmat konnat. Heillä homma lähti pahiten käsistä, josta omaa tarinaansa kertoo se, että vuosien 2002 ja 2008 välisenä aikana fiktiivisten finanssituotteiden (pörssi)arvo kaksinkertaistui 80 000 miljardista 160 000 miljardiin dollariin ollen lopulta noin kolmannes koko maailman BKT:stä. Esimerkiksi Islannin sijoituspankkien hallussa olleiden finanssituotteiden pörssiarvo oli parhaimmillaan noin kymmenkertainen (100 miljardia dollaria) maan BKT:hen verrattuna. Tällaisia lukuja katsoessa ei tarvitse olla Paul Krugman ymmärtääkseen että jotain oli (on) pahasti pielessä.

Tämän ja monta muuta tuttua tarinaa finanssikriisistä kertoo tuore dokumenttielokuva Inside Job, jonka Suomen ensiesitystä olin seuraamassa reilu viikko sitten Doc Point – festivaaleilla. Itse dokumentin perustarina ahneista ja moraalinsa menettäneistä finanssisektorin toimijoista, laman syistä ja seurauksista, sekä hampaattomista poliitikoista on tuhanteen kertaan kuultu. Sen sijaan se, kuinka syvälle yhteiskunnan rakenteisiin finanssisektori pääsi Yhdysvalloissa vaikuttamaan, oli ainakin minulle uutta tietoa. Dokumentin antaman kuvan mukaan suuret rahoitusyhtiöt, kuten Goldman Sachs ja Lehman Brothers, tekivät käytännössä mitä lystäsivät koko Bushin valtakauden ajan. Ne ajoivat läpi haluamansa talouden sääntelyn purkamiset, leipoivat yliopistojen parhaat professorit julistamaan omaa ilosanomaansa ja istuttivat omat miehensä talouspolitiikan merkityksellisimmille paikoille.

Varsinkin korruption ulottuminen yliopistoihin saakka oli järkyttävää seurattavaa. Dokumentissa vierailtiin muun muassa Harvardin yliopiston talouspäällikön luona, jolta haastattelija tivasi kantaa Harvard Business Schoolin professoreiden bisneskytkyihin. Haastattelija halusi tietää, miten Harvard suhtautuu siihen, että selvitysten perusteella suurin osa Business Schoolin professoreista on saanut miljoonien dollareiden konsultointipalkkioita finanssikriisin superkonnilta (AIG, Lehman Brothers, Goldman Sachs, J.P. Morgan ym.). Ensin talouspäällikkö halusi kuitata asian käden heilautuksella. Hänen mielestään kysymys oli niin irrelevantti, ettei siitä ole tarvetta edes keskustella. Sen jälkeen haastattelija kysyi talouspäälliköltä, että jos asia on kerran niin merkityksetön, niin hyväksyisikö Harvard sitten sen, että kaikki lääketieteen professorit olisivat korviaan myöten sidoksissa suuriin lääkefirmoihin. Hän jatkoi vielä, että eikö tämä saattaisi vaikuttaa heidän opetuksensa puolueettomuuteen. Tähän talouspäällikkö vastasi, että kyse ei ole aivan samasta asiasta, mutta ei keksinyt yhtään argumenttia väitteensä tueksi. Otos päättyi talouspäällikön vaivaannuttavaan muminaan ja alas painettuun katseeseen.

Korruption laajuuden lisäksi Inside Jobin pääsanoma oli se, että oikeastaan mikään finanssikriisin aiheuttaneista syistä ei ole poistunut. Toki muutamat isot firmat ovat kaatuneet, mutta suurimmat pelurit avainhenkilöitä myöten ovat yhä mukana pelissä. Vanhan meiningin jatkumisesta saatiinkin jo esimakua tällä viikolla, kun useat Wall Streetin toimijat ilmoittivat suurimmista bonuksista pariin vuoteen. Sen lisäksi sekä Yhdysvaltojen keskuspankki että Obaman hallinto ovat yhä samojen vanhojen finanssikriisissä ryvettyneiden konnien käsissä. Niminä esiin nostettiin muun muassa nykyinen valtiovarainministeri Timothy Geitner, Harvardin rehtori Larry Summers ja FED:n puheenjohtaja Ben Bernanke. Dokumentin mukaan mikään ei muutu Yhdysvalloissa ennen kuin edellä mainittujen herrojen kaltaiset korruptoituneet suuret pelurit saadaan kitkettyä pois järjestelmästä.

Dokumentin tekijöiden kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Yhdysvaltojen ja monen muunkin maan taloudelliset ja poliittiset järjestelmät kaipaisivat suuren luokan valkopesua. Mitä nopeammin kaikki likaiset ja korruptoituneet henkilöt saadaan pois merkkipaikoilta, sen parempi ilman muuta. Mutta ”likaisten” henkilöiden vaihtaminen ”puhtaisiin” on vain osaratkaisu, joka ei tarjoa vastausta suuriin rakenteellisiin ongelmiin. Henkilöiden vaihtamisen sijaan tulisikin keskittyä siihen, kuinka kapitalismi voitaisiin kokonaan jättää historiaan mahdollisimman nopealla aikataululla. Nykymuodossaan kapitalismi ei tarjoa mitään tulevaisuuden perspektiiviä - lukuun ottamatta elämän jatkuvaa kurjistumista ja alati pahenevaa kriisiä, joka kulkee yhä pitempien taantumien ja lyhyiden elpymisien kautta. Viimeiset vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kapitalismi elää kriiseistä. Se tekee poikkeustilasta normin.

Lisäksi jokaisen 1+1=2 tyyppisiin laskutoimituksiin pystyvän ihmisen luulisi ymmärtävän sen, että loputtomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä on utopia par excellence. Talouskasvu tarkoittaa aina luonnonresurssien intensiivisempää ja laajempaa hyväksikäyttöä, joten on itsestään selvää, että kasvun rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Maapallo ei voi kantaa päällään yhdeksää miljardia autolla ajavaa lihaa syövää ihmistä. Se on fakta. Kysykää vaikka häkkikanalta, joka ei tyytyväisenä siemeniä nokkiessaan ymmärtänyt, että vielä on koittava päivä, jolloin kirves heilahtaa ja kaula katkeaa.

Monista ansioistaan huolimatta minua jäi siis harmittamaan Inside Jobin kritiikin pinnallisuus. Sen ohella dokumentin selvänä puutteena voi pitää michaelmooremaista mustavalkoisuutta. Ihmiset jaetaan dokumentissa tarkkarajaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Hyvikset ovat pyhimyksiä, jotka näkivät armageddonin saapumisen jo kauan aikaa sitten. Pahikset ovat paholaisia, lucifereita, joiden jokainen toimi oli valjastettu pimeyden valtakunnan asialle. Tällainen demonisointi on hieman vanhanaikaista. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus lukeneet Hannah Arendtin tekstejä pahan banaalisuudesta. Arendtin mukaanhan paha harvoin näyttäytyy sarvipäisen Beelzebubin hahmossa, vaan pikemminkin viiksekkään opistoninsinöörin arkipäiväisessä muodossa. Paha pesii meissä kaikissa ja sen taltuttamiseen tarvitsemme poliittista arviointikykyä, empatian tajua ja esteettisen arvioinnin taitoa.

Monet dokumentissa esitetyt ”hyvät” tyypitkään eivät tarkemmin tarkasteltuna pysy lestissään. Mielestäni pahin huti oli antaa George Sorosille mahdollisuus esiintyä jonkinlaisena finanssimaailman moralisoijana. Soroshan edustaa kaikkein räikeintä taloudellis-spekulatiivista riistoa yhdistettynä sen vastavoimaan, humanitaariseen huoleen kapitalismin katastrofaalisista yhteiskunnallisista seurauksista. Olen täysin samaa mieltä Slavoj Zizekin kanssa siitä, että tämä tekee hänen hahmostaan eettisesti erittäin vastenmielisen. Zizekin sanoin:

”Sorosin jokapäiväinen rutiini on valheen ruumiillistuma: puolet hänen työajastaan on omistettu taloudelliselle spekulaatiolle ja toinen puoli ”humanitaarisille” toimille, jotka viime kädessä taistelevat hänen oman taloudellisen spekulaationsa seurauksia vastaan.”

Sorosin kaltaiset hahmot ovat ideologisesti paljon vaarallisempia kuin markkinoilla toimivat suorat ja häikäilemättömät voitonkerääjät, koska häikäilemättömät voitonkerääjät saavat ihmiset paremmin tietoisiksi siitä, millaisia voitonkerääjät todella ovat, kun taas ”hyvät” voitonkerääjät saavat ihmiset vain hämmennyksiin.

Itse asiassa Sorosin voisi helposti kuvitella Mandatumin mainokseen parrakkaan miehen tilalle vippailemaan kolikkoa, hymyilemään ystävällisesti, rupattelemaan tuttavallisesti ja esittämään kryptisiä kysymyksiä. Hän saattaisi jopa tarjota kupin kahvia ja aloittaa keskustelut Markun Decroissance in Finland teoksen kustantamisesta. Markku olisi tästä ystävällisestä vastaanotosta luonnollisesti aivan innoissaan, mutta vain hetkeä myöhemmin kolikko lennähtäisi ilmaan. Siinä pyörisivät Markun elämän edellytykset: raha ja henki, arvo ja ihminen. Kohta ne kuuluisivat Sorosille.