maanantai 18. huhtikuuta 2011

Viimeinen ihminen

Nietzsche ei tunnetusti ollut suuri demokratian ystävä. Hänen mielestään kristinusko on orjien ideologia ja demokratia on vain maallistunutta kristillisyyttä. Kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä toteuttaa kristinuskon ihannetta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia taivaan valtakunnassa. Nietzschen mielestä tämä oletus on kuitenkin vain pelkkä ennakkoluulo, jonka on synnyttänyt heikkojen kauna heitä itseään voimakkaampia kohtaan. Nykyisyyteen tultaessa tämä ennakkoluulo on levinnyt laajalle ja saanut vastustamattomasti vallan, ei sen takia, että käsitys olisi osoittautunut paikkansa pitäväksi, vaan sen takia, että heikkoja ihmisiä on yksinkertaisesti enemmän. Tästä syystä liberaalinen valtio ei merkitse herran ja orjan moraalien synteesiä, vaan täydellistä orjan voittoa, viimeisen ihmisen voittoa.

Nietzschen mukaan ihmiset voivat olla todella erinomaisia, suuria ja jaloja ainoastaan aristokraattisessa yhteiskunnassa, sillä todellinen vapaus ja luovuus voivat syntyä vain halusta saada tunnustus omasta paremmuudesta muiden rinnalla. Ihmiset eivät koskaan ponnistelisi mahdollisuuksiensa äärirajoille vain ollakseen samanlaisia kuin muutkin. Halu tulla tunnustetuksi muita paremmaksi on välttämätön edellytys sille, että ihminen voi ylittää itsensä. Sen vuoksi puhtaampiin ja korkeampiin tavoitteisiin pyrkiviä yksilöitä nousee todennäköisemmin esiin yhteiskunnissa, jotka nojautuvat olettamukseen, että kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Päinvastaiseen olettamukseen nojautuvissa yhteiskunnissa demokraattisissa yhteiskunnissa taas kannustetaan yleensä uskoa kaikkien elämäntyylien ja arvojen tasa-arvoisuuteen. Ne eivät kerro kansalaisilleen sitä, millä tavalla heidän tulisi elää, eikä sitä miten heistä tulisi onnellisia, hyviä tai suuria. Sen sijaan ne ylistävät suvaitsevuutta, josta tehdään demokratioiden korkein hyve. Jos ihmiset eivät voi hyväksyä mitään elämäntapaa toista paremmaksi, jäljelle jää vain elämä sinänsä (an sich), eli ruumis, sen tarpeet ja pelot. Ruumiillisten kärsimysten poistaminen nousee politiikan keskiöön. Francis Fukuyaman sanoin:

”ei suinkaan ole sattumaa, että demokraattisten yhteiskuntien ihmisten keskeisenä huolenaiheena on aineellisen hyödyn saaminen ja että he elävät talouden hallitsemassa maailmassa, jossa toimintojen tavoitteena on ruumiin lukemattomien pienten tarpeiden tyydyttäminen.”

Demokraattisissa yhteiskunnissa ihmisten on vaikea suhtautua vakavasti kysymyksiin, joilla on todellista moraalista sisältöä. Moraali nimittäin merkitsee hyvän ja pahan erottamista toisistaan, joka näyttää olevan vastoin demokraattista suvaitsevaisuuden periaatetta. Tästä johtuen viimeinen ihminen on kiinnostunut ennen kaikkea henkilökohtaisesta terveydestään ja turvallisuudestaan, koska ne ovat kiistatta selviä asioita. Fukuyama muistuttaakin, että nykyisin koemme, että meillä on oikeus arvostella toisten tupakointitapoja, mutta ei heidän toimintansa moraalia tai uskonnollisia käsityksiä. Hänen mukaansa ihmisiä askarruttaa nykyisin patologisesti enemmän heidän ruumiillinen terveytensä - mitä he syövät ja juovat, miten paljon he hoitavat kuntoaan etc. – kuin ne moraalikysymykset, joita heidän esi-isänsä pohtivat.

Nietzsche myös tunnisti jo aikanaan kaikkialle tunkeutuvan relativismin ja ironisen etäisyyden asioihin yhdeksi liberaalien demokratioiden pahimmista vitsauksista. Hänen mielestähän ihminen ei voi olla terve, vahva ja tuottelias, ellei hän elä tietyn elämännäkemyksen piirissä, eli jollei hänen maailmassaan ole jonkinlaista ehdoitta ja kritiikittä hyväksyttyjen arvojen ja uskomusten kokonaisuutta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Kukaan taiteilija ei maalaa tauluaan, kukaan sotapäällikkö ei saa voittoaan, mikään kansakunta ei saavuta vapauttaan ilman tuollaista elämännäkemystä, rakastamatta tehtävänään olevaa työtä suunnattoman paljon enemmän kuin se ansaitsee rakkautta.”

Liberaalien demokratioiden viimeinen ihminen ei kuitenkaan tällaiseen rakkauteen pysty. Hän on niin koulutettu ja historian uuvuttama, että hän sanoo vain toisaalta ja toisaalta. Hän on vapautunut harhaluulosta, että arvot voisi kokea todellisiksi. Oppi jonka mukaan ei ole olemassa muita oikeampaa näkökantaa, yhdistyy hänessä demokraattisen ihmisen haluun uskoa, että hänen elämäntapansa on aivan yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällainen relativismi johtaa kuitenkin vain keskinkertaisten vapautumiseen, joille nyt sanotaan, että heillä ei ole mitään syytä hävetä. Tule sellaisena kuin olet!

Lisäksi viimeinen ihminen tietää niin paljon, ettei hän vaaranna henkeään minkään asian takia. Hän tietää, että historia on täynnä turhia taisteluita kansakuntien ja uskontojen välillä, minkä vuoksi hän tyytyy vaan istumaan kotonaan, onnittelee itseään avarakatseisuudesta ja kiihkottomuudesta, ottaa vähän naksuja suuhun ja vaihtaa televisiokanavaa. J. G. Ballard on loistavasti ironisoinut tätä historian lopun tunnelmaa romaanissaan Millenium People. Siinä laiskanpulskeat viimeiset ihmiset ovat niin turtuneita turvallisuushakuiseen lähiöelämäänsä, että suunnilleen ainoat asiat mitkä saavat heidät nousemaan sohviltaan, ovat suunnitellut korotukset pysäköintimaksuihin tai lottorivien hintoihin.

Jo Nietzcheä ennen Aleksis de Tocqueville oli kiinnittänyt huomiota viimeisen ihmisen olemukseen demokraattisissa yhteiskunnissa. Häntä huolestutti ajatus, ettei herrojen ja orjien muodollisen suhteen purkaminen ehkä teekään orjista itsensä herroja, vaan kahlehtii heidät uudenlaiseen orjuuteen. Näin hän raportoi kokemuksistaan Amerikan Yhdysvaltojen demokratiasta (lainaus Fukuyaman kirjasta):

”Yritän selvitellä niitä uusia piirteitä, joiden taakse kätkeytyneenä despotismi saattaa esiintyä maailmassa. Ensimmäinen asioita tarkkailtaessa huomiota herättävä seikka on se, että lukematon ihmisten paljous, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja samanlaisia, pyrkii lakkaamatta hankkimaan niitä pieniä ja viheliäisiä iloja, joiden ahmimiseen he käyttävät elämänsä. Jokainen heistä elää omaa elämäänsä piittaamatta mitään kaikkien muiden kohtaloista; omat lapset ja yksityiset ystävät ovat ihmiselle koko ihmiskunta. Mitä tulee muihin kansalaisiin, hän on lähellä heitä, mutta ei näe heitä; hän koskettaa heitä, mutta ei tunne mitään. Hän on olemassa vain omassa minuudessaan ja vain itseään varten; ja jos hänen sukulaisensa vielä ovat hänelle olemassa, voidaan sanoa hänen ainakin menettäneen maansa.”

Tocqueville oli muutenkin hyvin selvillä siitä, mitä menetetään, kun yhteiskunnat muuttuvat aristokraattisista demokraattisiksi. Hän totesi, että demokratioissa tuotetaan vähemmän sellaisia kauniita, mutta hyödyttömiä aikaansaannoksia, jotka olivat tyypillisiä aristokraattisille yhteiskunnille: Fabergen koristemunia, runoja tai metafysiikan teorioita. Sen sijaan tuotetaan valtavasti enemmän sellaista, mikä on hyödyllistä, mutta rumaa: elementtitaloja, teollisuuden koneita, Mazda 626:sia, moottoriteitä. Francis Fukuyama lisää tähän ironisesti, että nykyisin Yhdysvalloissa on onnistuttu järjestämään asiat siten, että maan älykkäimmät ja parhaissa oloissa elävät nuoret ihmiset tuottavat aikaansaannoksia, jotka eivät ole kauniita eivätkä hyödyllisiä. Esimerkkinä tästä hän mainitsee kanteiden ja vastineiden vuoret, joita asianajajat tuottavat vuodessa. Näin hyötyajattelun tunkeutuminen jokaiselle elämän sektorille tappaa monia mahdollisuuksia moraalin ja teoreettisen ajattelun piiristä.

Liberaali demokratia ja sen pohjana oleva rationaalisuus tuottavat siis monessa mielessä epätyydyttäviä lopputuloksia. Silti Nietzschen seuraaminen kovin pitkälle hänen valitsemallaan tiellä on vaikeaa, jos kuitenkin uskoo demokratiaan. Mielestäni meidän ei kuitenkaan tarvitse vihata liberaalia demokratiaa Nietzschen tavoin, voidaksemme hyödyntää hänen teräviä psykologisia havaintoja ajattelumme tukena. Esimerkiksi hänen edellä mainitut huomionsa siitä, että oikeudenmukaisuuden vaatiminen ja vääryyksien rankaisemisen halu ovat sangen usein ankkuroituneet heikkojen kaunaan vahvoja kohtaan, ja että sääliin ja tasa-arvoisuuteen liittyy henkisiä voimia heikentäviä tendenssejä, ovat osuvia kuvauksia ihmisenä olemisen ehdoista. Myös hänen oivalluksensa demokratian ja tunnustuksen tavoittelun välisen suhteen vaikutuksista ihmiseen ovat ajatonta kamaa. Fukuyaman mukaan ne voidaan tiivistää seuraavasti:

”Siinä määrin kuin liberaalinen demokratia onnistuu poistamaan elämästä megalothymian (halun tulla tunnustetuksi muita paremmaksi) ja korvaamaan sen rationaalisella kulutuksella, meistä tulee viimeisiä ihmisiä. Ihmiset kapinoivat kuitenkin tätä ajatusta vastaan. He toisin sanottuna nousevat kapinaan ajatellessaan, että heistä tulee yleismaailmallisen ja yhtenäisen valtion yhdenmukaisia jäseniä, jotka ovat kaikki toistensa kaltaisia, mennäänpä mihin maapallon kolkkaan tahansa. He haluavat tulevaisuudessakin olla kansalaisia mieluummin kuin porvareita ja pitävät elämää herrattomassa orjuudessa – rationaalisen kuluttajan elämää - pitkästyttävänä. He haluavat, että heillä on edelleenkin ihanteita, joiden puolesta he voivat elää ja kuolla, vaikka suurimmat ihanteet onkin jo olennaisilta osiltaan toteutettu maan päällä, ja he haluavat vaarantaa henkensä, vaikka kansainvälinen järjestelmä onkin onnistunut poistamaan sodan mahdollisuuden. Tämä on demokratialta vielä ratkaisematta jäänyt sisäinen ristiriita.”


Mitkä sitten voisivat olla nuo korkeammat arvot ja ihanteet, joiden puolesta me keski-ikäistyneissä liberaaleissa demokratioissa elävät viimeiset ihmiset olisimme valmiita kuolemaan? Vaikea sanoa, koska nykypäivän politiikalta tuntuu kokonaan puuttuvan ensisijainen vaikuttava voima. Näissäkin eduskuntavaaleissa jauhettiin vain kerta kerran jälkeen talouskasvun turvaamisen edellytyksistä ja poliitikot kilpailivat siitä, kuka tarjoaa ihmisille parhaat mahdollisuudet elää fyysisesti turvallisissa oloissa aineellisen runsauden keskellä. Kukaan ammatti-imbesilleistä toimittajista (en tarkoita teitä rakkaat kriittiset ja sivistyneet toimittajaystäväni) ei kuitenkaan älynnyt kysyä näiltä talouskasvun profeetoilta sitä, mitäs sitten teemme kun olemme taas kasvaneet tuplasti nykyistä rikkaammiksi, elämme tuplasti isommissa asunnoissa ja ajamme tuplasti isommilla autoilla. Olemmeko silloin saapuneet historian päätepysäkille, jossa voimme olla ikuisesti kolmetoistavuotiaan teinin henkisellä tasolla ja käyttää kaiken vapaa-aikamme shoppailuun ja crazy frogin pelaamiseen? Siinäkö kaikki, mistä ihmisen tarinassa on ollut kysymys muutamien tuhansien viime vuosien aikana?

1900-luku tuhosi uskomme utopioihin ja niihin liittyviin meta-narratiiveihin. Se on täysin luonnollista kaikkien niiden aiheuttamien hirveyksien jälkeen. Utopioiden kuolema ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että emme osaa käyttää yhteiskunnallista mielikuvitustamme merkityksellisemmästä elämästä fantasiointiin. Muuten on vaara, että politiikka muuttuu aporian politiikaksi (filosofisessa päättelyssä tai argumentaatiossa tila, josta ei voida edetä), jossa ainut tie muutokseen on paluu menneeseen. Tässäpä siis mietittävää vihreälle vasemmistolle koko Eurooppaan!


* Olen hyödyntänyt tekstissäni seuraavia lähteitä:

Ballard, J.G.: Millenium People
Fukuyama, Francis: Historian loppu ja viimeinen ihminen
Stavrakakis, Yannis: Lacan & the Political