sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Sulokas kuona

Emil Michel Cioran on punasolujamme uhkaavista vaaroista vakavin: todellinen kirjailija.

Todellisen kirjailijan tuntee siitä, että he eivät vain saa meitä omaksumaan joitain uusia ajatuksia tai esteettisiä näkökulmia, vaan he muuttavat veremme. Raapimalla sivilisaation sulokkaan kuonan silmiemme edestä he puuttuvat elimistömme syvimpään ytimeen, joka omaksuu heidät kuin paheen. Heidän tekstiensä henki jättää jälkeensä oudon vierauden tunteen, hajoamisen, joka tapahtuu kun sielun epäpuhtaus ja ihmisen todelliset motiivit revitään esiin valheellisen hienostuneisuuden alta. Todellisista kirjailijoista puhuttaessa hajoamista seuraa kuitenkin katharsis, tuhkasta nouseva uudesti syntyminen.

Mitä sivilisaation sulokkaan kuonan alta sitten löytyy?

Cioran on löytänyt sieltä ruusuvedeltä tuoksuvan kalvakkaan nahjuksen, jota nimitämme jumalaksi.

Hän kysyy: miksi jumala on mielenkiinnoton, tarmoton ja vanhanaikainen, ja niin vähän meidän kaltaisemme? Miksi olemme heijastaneet häneen niin kalpeita valoja ja haparoivia voimia?

Toisaalta: miksi paholainen on niin täynnä elämää? Miksi olemme liittäneet häneen vahvimmat ominaisuutemme ilkeyden ja peräänantamattomuuden ja pukeneet hänet juhlallisesti mustiin? Miksi hän niin on vireä, oikukas, älykäs ja ironinen?

Kuluivatko energiavarastomme, jotka olimme varanneet jumalan luomiseksi, loppuun?

Vai loimmeko tämän lempeän, hyvän, ylevän ja jalon hahmon juuri sen takia, että se on niin kaukana kaksinaamaisesta mysteeristä nimeltä ihminen? Paholaisen puoleenkaan kun ei voi kääntyä, koska hänen palvomisensa olisi introspektiota, oman itsemme rukoilua. Ei päivänselvyyksiä rukoilla, eivätkä totuudelliset asiat ole palvonnan kohteena.

Sivilisaation sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt kauniita aatteita, jotka päättyvät rovioille, mestauslavoille ja vankiloihin. Ei ihmisten ilkeyden vaan heidän vakaumuksiensa takia.

Elämän tunnusmerkkejä ovat raakuus, fanatismi ja suvaitsemattomuus, kun taas herttaisuus, ymmärtäväisyys ja armeliaisuus ovat rappion merkkejä. Niin kauan kuin liike tai instituutio perustuu vahvoihin vietteihin, se ei hyväksy vihollisia eikä vääräoppisia. Ennemmin tai myöhemmin poliisi takaa sen totuuden.

Inkvisitiolla kirkko osoitti, että se oli vielä sangen elinvoimainen. Uskonto alkoi sammua heti, kun se alkoi hyväksyä totuuksia, jotka kieltävät sen. Jumala, jonka nimeen ei enää tapeta, on kuollut jumala.

Sulokkaan kuonan alta Cioran on löytänyt edistykseen uskovan levottoman ihmisen. Kauhun ajat ovat tyyneyden aikoja väkevämpiä, koska ihmistä ärsyttää paljon enemmän tapahtumien puute, kuin niiden yltäkylläisyys. Haaveileva valloittaja on suurin onnettomuus, joka ihmistä voi kohdata. Siitä huolimatta kerta kerran jälkeen lumoudumme hänen sairaasta kunnianhimostaan ja haitallisista ihanteistaan.

Kukaan järkevä ihminen ei koskaan ole ollut palvonnan kohde. Ihmiskunta on palvonut vain niitä, jotka ovat saattaneet sen perikatoon. Rauhalliset aikakaudet eivät ole jääneet historiankirjoihin, eivätkä viisaat hallitsijat, joita heidän alamaisensa ovat aina halveksineet.

Sulokasta kuonaa raaputettuaan Cioran on huomannut, että filosofiasta ei ole mitään apua. Sen antamat vastaukset ovat täysin tyhjiä. Olemassaoloa ei voi välttää selityksillä, sen voi vain kestää, rakastaa tai vihata sitä. Elämämme alkaa vasta filosofian loputtua, sen raunioilla.

Filosofia on pakokeino niille aroille ja laimeille ihmisille, jotka väistelevät elämän turmelevaa rehevyyttä. Väkijoukot eivät hievahdakaan tarkkojen käsitteiden tai selväpiirteisten ihanteiden edessä, vaan niitä kiehtoo kunniattomuuden hohde. Moraaliskandaalit ovat ihmisten tiedonhalun perusta ja kaikkien tapahtumien piilevä vaikutin. On siis aivan luonnollista, ettei tyrannittomista kansakunnista puhuta ja että kansan tekemien epäoikeudenmukaisuuksien summa on sen vaikutusvallan ja elinvoiman mittari. Aikakauden energia mitataan ihmisissä, jotka sen kuluessa kärsivät.

”Kansakunta, joka ei enää raiskaa, on täysin rappiolla; kansakunta osoittaa luonteensa ja tulevaisuutensa raiskausten määrällä. Tutkikaapa mistä sodasta lähtien se on lakannut harjoittamasta tuota rikosta suuressa mittakaavassa: olette löytäneet ensimmäisen merkin sen heikentymisestä; tutkikaa mistä lähtien rakkaudesta on tullut sille rituaali ja sängystä orgasmin edellytys, ja olette löytäneet sen heikkouden alkupisteen ja sen barbaarisuuden periytymisen loppupisteen.”


Sulokkaan kuonaisten voittajien tarinoiden takaa Cioran on löytänyt ihmiskunnan historian, joka on pahan historiaa. Onnettomuuksien poistaminen historiasta on sama kuin kuvittelisi luonnon ilman vuodenaikoja.

Lähde:

Cioran, E.M.: Hajoamisen käsikirja

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Viisasta vai tyhmää

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että tunteihin ja minuutteihin jaettu moderni elämä ei ole minua varten. Haluaisin jättää kaiken taakse, karistaa byrokratian, politiikan ja historian tomut jaloistani, paeta Ruusutaloon ja elää harmoniassa luonnon kanssa. Haluaisin työskennellä konkreettisten tavoitteiden eteen, jotka itse asetan ja joiden merkityksen voin ymmärtää. Haluaisin elää ajassa joka on näkyvä ja konkreettinen, kuten ovat päivä, ilta ja yö. Se kai on kaipuuta isovanhempieni aikaan. Nostalgia on paikka, jota ei koskaan ollutkaan.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä hän ei voi tehdä intohimoisesti. Päivät siintävät ohi toissijaisten askareiden parissa ja vapaa-aika kadonnutta aikaa etsiessä. ”Minustahan piti tulla jotain hienoa ja erikoista”. ”Minunhan piti loistaa estradeilla ja kirjoittaa vuosisadan romaani”. ”Minunhan piti tehdä jotain luovaa, elää intuitioiden huumasta ja seurata kutsumustani”. Mutta täällä toimistossahan minä istun. Täällä mitättömässä toimistossa, päivästä toiseen, puuhakkaana askareiden parissa, joita ei enää huomenna muistele kukaan.

Aina silloin tällöin iskee vapauden puuska. Se yllättää pitkällä lenkillä vieraassa ympäristössä niin lujaa, että tekee mieli hakata käsiään yhteen. Se yllättää hiljaa hiipivästi silloin, kun erehtyy katsomaan työhuoneen ikkunasta kevätauringossa kimaltelevaa kinosta liian pitkään. Se painaa rintaan ja ahdistaa sohvalla maatessa, kun televisio näyttää uskaliaiden travellereiden viimeisimmät seikkailut. Vapaana ihminen syntyy, mutta kaikkialla hän on kahleissa.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että onni, jonka mainioiden henkisten kykyjeni vuoksi ansaitsisin, tulee liian verkkaisesti. Onni tuntuu olevan mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista. Flaubertin mukaan onnen edellytyksiä on kolme: typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys – mutta jos typeryys puuttuu, ei muistakaan ole hyötyä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, ettei onnellisuus ole riittävä päämäärä ihmisen elämälle. Henkiset nautinnot voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän, iskostamalla heihin epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Antti Nylenin mukaan siihen ei ole muuta lääkettä kuin kirjoittaminen. Olen silti mieluummin tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ennemmin tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että toimettomat käsittävät enemmän asioita ja ovat syvällisempiä kuin toimeliaat. Mikään touhuilu ei rajoita heidän perspektiiviään. Ainaisen sunnuntain lapsina he katselevat, kun ihmiset heidän ympärillään pakenevat puhtaan olemassaolon pohdintaa mitättömyyteen perustuvaan työhön. He ovat meistä parhaiten valmistautuneita kohtaamaan maailman, josta on tullut ikuinen sunnuntai-iltapäivä.

Aina silloin tällöin minusta tuntuu, että ”ylpeys panee meidät kaipaamaan ratkaisua elämälle – ratkaisua, tarkoitusta, lopullista syytä; mutta mitä tarkempia kaukoputkia keksitään, sitä enemmän tähtiä ilmestyy näköpiiriin. Ihmiskuntaa ei voi muuttaa, sen voi vain tuntea”. (Julian Barnes: Flaubertin papukaija)

Aina silloin tällöin, kun elämän mitättömyys ja jokapäiväisyys näyttäytyy alastomimmillaan, mieleen hiipii kysymys: onko viisasta vai tyhmää ottaa elämä vakavasti?