Kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä

Olen ironinen ihminen (lat. homo ironicus). Nautin suuresti asioiden päälaelleen kääntämisestä ja sovinnaisten ajatusten halveksimisesta. Erityisesti vierastan kaikenlaisia massailmiöitä. Kun lähes koko somesfäärini ilmoitti statuksissaan äänestävänsä Haavistoa tai kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia, minulle tuli pakonomainen hiukan ravistella tuota suloista yksimielisyyttä, vaikka oikeasti olinkin heidän kanssaan samaa mieltä. Sama juttu Flow-festivaalien suhteen. Vaikka pukeudun usein vaatteisiin jotka ainakin kotikaupungissani Kuopiossa laskettaisiin trendikkäiksi, Flowhun tekee joka kerta laittaa päälle jotain ihan muuta, ettei olisi osa tuota ”yksilöllisyydessään yhtenäistä” massaa. Ja vastaavia esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka paljon.    

Tällainen ambivalentti suhtautuminen on lajityypillistä meille ironisille ihmisille. Saatamme näyttää hipstereiltä, haista hipstereiltä, elää kuin hipsterit, mutta silti kiellämme olevamme hipstereitä ja saamme nautintoa irvaillessamme hipstereille. Muutenkin pidämme aina pienen hajuraon itsemme ja jopa kannattamiemme asioiden välillä. Kirjailija George Orwell, tunnettu homo ironicus ja Labour-puolueen arvojen kannattaja, totesi aikanaan osuvasti, että kirjoittaja voi pysyä rehellisenä vain, jos hän pitää näppinsä erossa puoluekirjoista. Mielestäni ohjeen voi laajentaa koskemaan myös muita vapaan ajattelun esteitä, kuten uskontoja ja vahvoja (ammatti-)identiteettejä. Kirjoittaminen vaatii kykyä katsoa asioita ulkopuolisin silmin, kieroista kulmista ja taipuisaa identiteettiä, joka on luontevaa ironisille ihmisille. Kirjailija Tommi Melenderin on jopa väittänyt, että ironinen luku- ja kirjoitustaito on yksi maailmankirjallisuuden edellytyksistä.   

Melenderillä on muitakin kiinnostavia ajatuksia ironiasta hänen tuoreessa esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat. Ironian tuolle puolle –esseessä hän käsittelee ironiaa amerikkalaisen kulttikirjailija David Foster Wallecen tuotannon kautta, jolta hän kertoo saaneensa eniten aihetta ironiaa koskevaan ajatteluunsa. Melenderin mielestä Foster Wallace onnistui kiteyttämään aikamme polttavimmat kysymykset, joista yksi johon palasi kirjoituksissaan jatkuvasti oli: Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää? 

Foster Wallacen eetos lähti siitä, että niin kirjailijan kuin kansalaisen on pystyttävä yhdistämään kyynisyys ja naiivius, toisin sanoen hänen on osattava epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös uskallettava seistä kirkkain silmin niiden asioiden takana, joihin uskoo. Vain kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä voi vapauttaa loputtoman ironisuuden kahleista.

Se on hyvin sanottu, sillä ironia todella on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen ja vallanpitäjien kaksoispuheen tunnistamiseen. Se antaa resistanssia paskanjauhamiselle. Mutta toisaalta ironia voi myös olla kaiken tyhjäksi tekevää. Tullessaan itsetarkoitukselliseksi tavaksi paistatella omassa fiksuudessaan, ironia lakkaa olemasta kumouksellista ja muuttuu vain tyhjyydessä humisevaksi paskaiseksi ivanauruksi. Sellainen ironia tekee vain kyyniseksi ja välinpitämättömiksi, sillä miksi oikeastaan välittää mistään, kun olemme kerta kerran jälkeen kyenneet osoittamaan kuinka naurettavaa kaikki on.

Sukupolveni on imenyt ämpärikaupalla tällaista asennetta Simpsoneiden, South Parkin ja Family Guyn kaltaisista ”anarkistisista” animaatiosarjoista, joissa, kuten Melender asian hienosti kiteyttää, kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häväistään ja alennetaan ja lopulta koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.  

Välillä minusta tuntuu siltä, että sukupolveni on jo hukuttanut kaikki tämän maailman tärkeimmätkin asiat paskaisen naurun alle, emmekä osaa enää uskoa mihinkään ihanteisiin. Ehkä aiempien sukupolvien varoittavien esimerkkien pelottamana välttelemme kokonaisvaltaista aatteellista tai poliittista sitoutumista. Meille on tärkeää vain olla oikealla tavalla tiedostava, siististi cool, ja kannattaa kaikkia hyviä asioita joita kaikki muutkin kannattavat. Esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteen allekirjoittaminen ja siitä Facebookissa kertominen oli hetken ajan siisteintä mitä tiedostava kaupunkilainen saattoi tehdä, mutta kertoiko se laajemmin sukupolvemme poliittisesta heräämisestä. Enpä usko. Tuon asian suhteen vain saattoi helposti kerätä irtopisteet peukuttamalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Muissa tilanteissa suurin osa samoista naamoista poistuu edelleen nopeasti täyttämään naksukulhoaan poliittisten keskustelujen alkaessa.

Samanlainen naiivia ja sentimentaalista sitoutumista välttelevä asenne tuntuu vaivaavan myös maamme niin kutsuttua älymystöä. Vain harvat heistä uskaltavat enää pohtia sitä, miten voisimme korjata sen mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Ehkä sitoutuminen ei ole heidänkään keskuudessa muodikasta tai ehkä he ovat yhtä kujalla kuin kaikki muutkin. Tai vielä pahempaa: Ehkä he pelkäävät näyttävänsä kyllästyneiden ironikkojen silmissä naiiveilta ja sentimentaalisilta. Silloin ironia ei kuitenkaan ole enää vapauttavaa vaan orjuuttavaa ja herättää luontevan jatkokysymyksen (Juha Seppälää mukaillen): Mitä teemme älymystöllä, jolle riittää, vapaus promota elokuvaansa, kirjaansa, kokoelmaansa, vastustaa Natoa, puolustaa sinappia, raivata tietään marginaalin PR-tungoksessa, olla koko ajan tyrkyllä, myydä tavaraansa, käyttäytyä ennustettavammin kuin yhdenkään markkinatutkimuksen toinen segmentti? Emme juuri mitään.

Mielestäni aikamme suorastaa huutaa suunnannäyttäjiä, enkä tarkoita suuria johtajia, enkä unelmahöttöä tarjoavia juttaurpilaisia ja jyrkikataisia, vaan keskustelijoita, jotka uskaltavat puolustaa itselleen tärkeitä vakaumuksia, vaikka tietäisivät, ettei niille heru ymmärrystä ja hyväksyntää tässä ajassa. Melenderin kiteyttää ajatukseni hyvin:

”- - Älymystö on luikkinut norsunluutorneihinsa ja jättänyt aatteelliset kamppailut erilaisille kiihkoilijoille, olivatpa nämä uskonnollisia fundamentalisteja, vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistoväen ja kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää ja paheksuttavaa. Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä lopulta tekee elämästä merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.”

Eikä siitä ole kuin muutama kuukausi kun luin eräästä EU-nörttien sanomalehdestä jutun, jossa ihmeteltiin sitä, miksi Eurooppa-tutkijat ovat olleet niin hiljaa eurokriisiä käsittelevissä keskusteluissa. Syiksi mainittiin, että tutkijat pelkäävät poliittista leimautumista ja toisaalta julkiseen keskusteluun osallistuminen ei kerrytä akateemisia meriittejä, jonka tärkein kriteeri vertaisarvioitujen artikkeleiden läpi saaminen. Eli karrikoidusti, kun Eurooppa on tulessa, Eurooppa-tutkijoiden mielestä on tärkeämpää vääntää diskurssianalyysiä tutkijankammiossa kuin tuoda syventäviä näkökulmia EU:n ja Euroopan tulevaisuutta koskeviin keskusteluihin.

Tällaisia juttuja lukiessa tulee kovasti ikävä pari vuotta sitten menehtynyttä brittihistorioitsija Tony Judtia. Hänen kaltaisiaan naiiveja ja sentimentaalisia, vakaumustensa takana seisovia julkisia keskustelijoita maanosamme tarvitsisi tällä hetkellä. Kirjaimellisesti kuolinvuoteellaan kirjoittamansa jäähyväisteoksen Ill Fares the Land esipuheessa Judt kertoo, että yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamiseen oli halu edesauttaa paluuta moraalis-eettiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka kaikkialle tunkeutuva talouskeskeisyys oli hänen mukaansa tukahduttanut.

Kirja onkin varsinainen poliittinen vuorisaarna, jonka viesti on osoitettu juuri meille 80- ja 90-luvun lapsille. Judt haluaa muistuttaa meidän sukupolveamme siitä, että paluu ei-materiaalisiin arvoihin pohjautuvaan yhteiskunnalliseen keskusteluun on mahdollista. Olemme intuitiivisesti tietoisia epäoikeudenmukaisuudesta, epätasa-arvosta, moraalittomuudesta ja epäreiluudesta. Meidän on vain uudelleen löydettävä kieli, jolla puhua niistä. Jos emme puhu toisin, emme toimi toisin. Judtin sanoin:

”Something is profoundly wrong the way we live today. For thirty years we have made a virtue out of the pursuit of material self-interest: indeed, this very pursuit now constitutes whatever remains of our sense of collective purpose. We know what things cost but have no idea what they are worth. We no longer ask of a judicial ruling or a legislative act: is it good? Is it fair? Is it just? Is it right? Will it help bring about a better society or a better world? Those used to be The political questions, even if they invited no easy answers. We must learn once again to pose them.

The materialistic and selfish quality of contemporary life is not inherent in the human condition. Much of what appears natural today dates from the 1980s: the obsession with wealth creation, the cult of privatization and the private sector, the growing disparities of rich and poor. And above all, the rhetoric which accompanies these: uncritical admiration for unfettered markets, distain for the public sector, the delusion of endless growth.

We cannot go on living like this. - -“

Kukaan ei puhu enää näin. Juuri siksi Judtin kirja kannattaa lukea.