tiistai 23. heinäkuuta 2013

Minä, minä, minä



“The most essential gift for a good writer is a build-in, shock-proof shit detector.”
                                            –        David Shields


George Orwell luettelee esseessään Why I Write neljä motiivia kirjoittamiselle, jotka hänen mukaansa yhdistävät hieman eri painotuksin kaikkia kirjoittajia. Ne ovat:

  1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa viisaalta, olla puheenaiheena, jättää jälkensä historiaan.
  2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen maailmassa, tai sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.
  3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat niin kuin ne ovat, löytää oikeat faktat ja säilöä ne jälkipolvia varten.
  4. Poliittiset tarkoitusperät – käyttäen sanaa poliittiset laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsityksiä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Raaka egoismi on varmasti tärkeä luomisvoiman lähde useimmille kirjoittajille. Harva jaksaisi naputella tekstiä työhuoneen pimeydessä, ellei luottaisi siihen, että vielä joku päivä joku tulee taputtamaan selkään. Tommi Melender vitsaileekin esseessään Yhden hengen orgiat, että jo Orwellin esseen alkukielinen otsikkokin on paljonpuhuva: ”jos lausuu ääneen ”Why I Write”, kuulee I-I-I eli minä-minä-minä.

Mutta kyllä muutkin Orwellin listaamat asiat pitävät kutinsa. Itse ainakin tunnistan kakkosen ja nelosen vahvoiksi motiiveiksi kirjoittamiselleni, erityisesti nelosen. Orwell toteaa esseessään, että toisenlaisena aikana hän olisi saattanut päätyä kirjoittamaan aivan toisenlaisista asioista, mutta vuosien 1936–37 kokemukset Espanjan sisällissodasta muuttivat kaiken.

”Every line of serious work I have written since 1936 has been written, directly or indirectly, against totalitarianism and for democratic Socialism, as I understand it.”

Minulla ei tietenkään ole mitään vastaavaa käännekohtaa elämässäni, joka olisi saanut minut kääntymään haikurunoista poliittiseen kirjoittamiseen. Olen ollut niin kauan kuin muistan kiinnostunut nimenomaan politiikasta ja poliittisesta kirjoittamisesta. Enkä nyt tarkoita vain edustukselliseen demokratiaan, puoluepolitiikkaan tai valtio-oppiin liittyvää politikkaa, vaan politiikkaa sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä, joka on todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta tähtäävää toimintaa.

Ehkä kuitenkin vuonna 2008 (vai oliko se jo 2007?) alkanut ja yhä jatkuva talouskriisi on selkeyttänyt ajatuksiani siitä, minkä takana seison ja mitä vastaan haluan taistella. Kuvittelin naiivisti asioiden muuttuvan kriisin seurauksena, mutta kaikki jatkuikin aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Se sai vallitsevan todellisuuden näyttämään niin vialliselta ja vajavaiselta, että mielekkään elämän edellytyksenä oli toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Minulle kirjoittaminen onkin ensi sijassa vastarintaa aikakautemme teolliselle hulluudelle, ikuisen kasvun illuusiolle, väärille profeetoille ja tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua pursuavalle yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Se on päättäväinen tapa sanoa: ”Pitäkää tunkkinne”.

Vaikka poliittiset tarkoitusperät ovat ensisijainen syy kirjoittamiselleni, ilman esteettistä intoa en kuitenkaan kirjoittaisi riviäkään. Tykkään lukea tekstejä joista aistii sen, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa etsiessään sanojen oikeaa rytmiä ja sointia. Nautin osuvista havainnoista ja kiteytyksistä, ja näitä elementtejä pyrin myös saamaan omiin teksteihini. Pelkät faktat eivät ole mitään ilman toimivaa muotoa, eivätkä argumentit ilman tyylitajua. Aivan kuten hyvissä puheissa, pitää teksteissäkin olla ethosta, pathosta ja logosta. Järkeä, tunnetta ja persoonaa. Vihaa ja rakkautta. Kuten Erno Paasilinnalla, Antti Nylenillä, Timo Hännikäisellä, Juha Seppälällä, Matti Mäkelällä tai Pentti Linkolalla. 

Kun Orwell toteaa esseessään, että hänen pyrkimyksensä on tehdä poliittisesta kirjoittamisesta taidetta, voin vain nyökytellä, sillä se on minunkin tavoitteeni – täsmälleen. Toivon, että joku vielä joskus sanoisi minulle: ”Olen kanssasi eri mieltä kaikesta, mutta nautin silti tekstiesi lukemisesta.” Se on kaunein kohteliaisuus, jonka kirjoittaja koskaan saada osakseen.

”Hyvä kirjailija on kapinallinen, hän vastustaa laveata tietä”, kirjoittaa Erno Paasilinna esseessään Lyhyt oppikirja. ”Ei voi olla kirjallisuutta ilman kapinoivaa henkeä. Kirjoja voi toki olla, mutta ei kirjallisuutta”, kirjoittaa Tommi Melender Yhden hengen orgioissaan. Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Hyvä kirjallisuus kumpuaa ristiriidasta maailman kanssa. Se on esteettistä kapinaa, henkistä maanpakolaisuutta omien keskellä. Se on erakon kapinaa, yksinäisyyttä ja uhmaa. Joillekin sen suoma vapaus, etsintä ja yksinäisyys riittää. Minulle ei. Haluan olla mukana myös toiminnallisessa taistelussa minulle tärkeiden asioiden puolesta. Mieluummin mukana muokkaamassa agendaa kuin toteuttamassa jonkun toisen asettamia tavoitteita, varsinkaan sellaisia, joita en kannata.

”Mutta jos lähdet politiikkaan, etkö silloin menetäkin puolueettoman kommentaattorin roolisi?”, kyseli eräs ystäväni. Se on totta kai mahdollista. Varoittelihan Orwellkin kirjoittajia pitämään näppinsä erossa puoluekirjoista. Mutta Orwell totesi myös viisaasti, että mitä tietoisempi kirjoittaja on poliittisista ennakkoasenteistaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on toimia poliittisesti uhraamatta esteettistä ja intellektuaalista integriteettiään. Siihen minäkin uskon, ja sen ovat myös useat toimijat Soininvaarasta Donneriin todistaneet.  

Mutta en minä heitä ihaile vaan Tony Judtin ja Timothy Garton Ashin kaltaisia poliittisesti aktiivisia Eurooppa-tutkijoita, jotka vaikuttavat journalismin, kirjallisuuden ja tutkimuksen välisellä harmaalla alueella kommentoiden, ottaen kantaa, osallistuen ja ihanteidensa puolesta taistellen. En kuvittele yltäväni heidän saavutuksiinsa, mutta vastaavissa rooleissa haluaisin itsekin osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Heidän polkua seuratakseen tulisi varmaan tehdä väikkäri, joten ehkä sitä kohti seuraavaksi.

Minä, minä, minä. Tämäkin teksti kertoo taas minusta. Minun mieltymyksistäni. Minun elämästäni. Minun haaveistani. ”Olet itsekäs ja itserakas”, kuulen huudon. Ja totta kai se onkin. Kirjoitan usein itsestäni, mutta yritän perustella sen siten, että sitä kautta esiin nousee myös yleisempiä näkökulmia ihmisenä olemisen ehdoista. Enkä ole ainut, joka näin tekee. Eräs mammutti julkaisi vasta 1000-sivuisen faktafiktiivisen omaelämäkerran. Norjalaisen hittikirjailija Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa Taisteluni on yli 3000 sivua. Noita lukuja katsoasseni voi huoletta todeta olevani itseriittoisuudessanikin vielä täysi amatööri. Heimoveli kuitenkin.
 
” The great mass of human beings are not acutely selfish. After the age of thirty they abandon ambition - in many cases, indeed, they almost abandon the sense of being individuals at all - and live chiefly for others, or are simply smothered under drudgery.  But there is also the minority of gifted, wilful people who are determined to live their own lives to the end, and writers belong in this class.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti