tiistai 30. joulukuuta 2014

Kansalainen Klinge

Ihmisillä on usein vahvoja mielipiteitä asioista joita he eivät tunne. Viime keväänä kävin esimerkiksi typerryttävän keskustelun Pentti Linkolasta henkilön kanssa, joka ei ollut lukenut yhtään Linkolan kirjoittamaa kirjaa. Silti hänen mielestään oli selvää, että Linkola on ”hullu” ja ”natsi” tai ”hullunatsi”, kuinka vaan.

Linkolan tavoin Matti Klinge on hahmo (Linkolan aikalainen muuten), josta ihmisillä on vahvoja mielipiteitä. Paronimainen hahmo, elitisti, flanööri, jäykkis, tärkeilijä, hienostelija, pikkumainen olisivat varmaan ensimmäiset adjektiivit, joista lähdettäisiin liikkeelle. Jonkin noista adjektiiveista olisin varmaan itsekin valinnut ennen hänen kirjoituksiinsa tutustumista.

Ensikosketukseni Klingen tuotantoon sain vuonna 2008, jolloin selailin pari osaa hänen suositusta päiväkirjasarjastaan. Kirjoilla oli hienot nimet, kuten Klingellä aina on – Rooma, Moskova, Sesenheim: päiväkirjastani 2004-2005; Nainen kävi parvekkeella: päiväkirjastani 2007-2008 – ja kansia koristivat Klingen itse maalaamat taulut. Muistan, että panin jo tuolloin merkille, että Klinge on hyvä kirjoittaja ja originelli ajattelija, mutta päiväkirjat olivat niin kiireellä toimitetun oloisia, täynnä sekalaisia kirjoituksia sieltä täältä, eri puolilla pidettyjä esitelmiä ja puheita jne., että vielä tuolloin ei kipinä tutustua laajemmin hänen tuotantoonsa leimahtanut liekkeihin.

Piti odottaa aina syksyyn 2013 asti. Kirjamessuilla kierrellessäni huomasin Siltalan ständillä, että Klingen vanhoista klassikoista oli otettu uusintapainos. Esseekirjat Vihan veljistä valtiososialismiin ja Bernadotten ja Leninin välissä oli saatettu tyylikkäästi yksien kansien väliin. Pyörittelin kirjaa käsissäni tovin, kääntelin, vääntelin ja hypistelin, mutta päälle kolmenkympin hinta sai minut vielä tuolloin jättämään kirjan hyllyyn. Heti kotiin päästyäni tsekkasin kuitenkin kirjan hinnan nettikaupasta ja löydettyäni sen melkein kympin ”messutarjoushintaa” halvemmalla, laitoin kirjan tilaukseen. 

Kirja saapui nopeasti, jo parin päivän päästä. Luin sen lähes samalta istumalta useassa kohdassa innostuneesti hymähdellen. Tarkemmat yksityiskohdat ovat jo päässeet unohtumaan, mutta muistan, että tekstit tuntuivat poikkeuksellisilta, koska niissä Suomen historian tapahtumia kytkettiin kansainvälisiin virtauksiin tavalla johon en ollut törmännyt aiemmin. Klingen kirjoittama historia ei tuntunut pelkältä ”historialta” vaan hänen teksteissä yhdistyivät hienolla tavalla sosiologiset, valtio-oppineet sekä kulttuuri- ja aatehistorialliset perspektiivit. Jokaisessa esseessä oli jokin kiinnostava uusi kulma. Jokainen kirjoitus pyrki murtamaan jonkin yleisen väärinymmärryksen.

Sittemmin olen tankannut Klingeä jo useamman opuksen verran, ehkä liikaakin koska tuntuu, että monet kaverit laittavat jo kädet korvilleen ja aivot autopilotille kun edes mainitsen kyseisen miehen nimen. Mainittakoon kuitenkin, että tämän vuoden aikana olen lukenut Klingen molemmat muistelmateokset Kadonnutta aikaa etsimässä ja Upsalasta Pariisiin, esseekokoelmat Mannerheim, mesimarja, myytti ja Romanus Sum, Suomen kansallisia symboleita käsittelevän teoksen Suomen sinivalkoiset värit, yleisteoksen Suomi Euroopassa ja Helsingin historiaa käsittelevän teoksen Helsinki, Itämeren tytär. Sen lisäksi olen ostanut hyllyyni lukemista odottamaan Suomen 1800-luvun historiaa käsittelevän teoksen Keisarin Suomi sekä kansallisrunoilija Runebergin poliittiseen ajatteluun paneutuvan kirjan Poliittinen Runeberg. Klingen tuoreimman historiateoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 aion myös hankkia jossain vaiheessa.

Mistä tällainen innostus?

Ensinnäkin minua viehättää suuresti Klingen tapa kertoa historiasta pääasioita korostamalla, ei detaljeja luettelemalla, koska historiassa minua kiinnostavat nimenomaan suuret linjat, eivät yksittäisten tapahtumien tarkat yksityiskohdat. Klingeä kannattaa lukea, jos haluaa esimerkiksi ymmärtää, kuinka Suomi on syntynyt ideana, käsitteenä ja valtiokansana. Nuijasodan yksityiskohtaista kuvausta etsivien kannattaa hakeutua toisten kirjoittajien pariin. Näin Klinge kuvaa omaa kirjoitustapaansa muistelmiensa toisessa osassa:   
”Julkisuudessakin on kirjoitettu siitä, että maalaan kuvaa menneisyydestä leveällä pensselillä. Tietenkin pyrin koko ajan pitämään pääasian, suuret linjat mielessäni – mitä suinkaan kaikki eivät tee -, mutta se ei merkitse sitä, etteikö perustyötä olisi tehty. Vanhan vertauksen mukaan telineet on purettava pois, kun rakennus on valmis. Asiantuntijat, siis pieni vähemmistö, pystyy kuitenkin varsin hyvin ymmärtämään, että telineitä on kyllä tarvittu ja pystytetty.”
Toiseksi minua kiehtoo Klingessä hänen tiedonihanteensa, joka vastaa hyvin pitkälti omaani. Klingen mielestä tiedon tulee olla aktiivista ja yhteiskunnassa toimivaa, ei passiivista ja tarkkailevaa. Tieto ei saa jäädä yliopiston käytäville. Siksi hän tähdentää konstruktioiden, analyysien ja synteesien kokonaisvaltaista hahmottamista, ymmärtämistä, faktojen kertomiseen painottuvaa mekaanispedanttisen asenteen sijaan. Pyrkimyksenä on antaa suurelle yleisölle välineitä ymmärtää historian suuria linjoja.

Täten ei liene ole yllättävää, että oppineisuuden perikuva Klinge kaihtaa pedanttisuutta. Laajasta lukeneisuudestaan huolimatta Klinge ei ole omien sanojensa mukaan halunnut leimautua lukutoukaksi tai tieteelliseksi metodiniiloksi, vaan kertoo kärsineensä siitä, jos tiede ja yliopisto ovat tai ne mielletään kummallisten originaalien ja ”elävässä elämässä” pärjäämättömien poikkeavien tyyppien maailmaksi. Hänestä pöyhkeä oppineisuuden arvostaminen ja akateeminen itsetyytyväisyys ovat vapaan ihmisen kahleita.
”Spesialistimainetta kammoan edelleen, niskakarvani nousevat pystyyn aina kun joku (turhaan ja tarpeettomasti sinänsäkin) aloittaa puheen tyyliin ”Te joka olette sitä ja sitä”. Minä en halua olla ja vastata siinä ja siinä ”ominaisuudessa”, vaan vapaana ihmisenä ja kansalaisena!”
Spesialisteja ja erityisasiantuntijoita yliarvostavassa Suomessa tällainen vapaan kansalaisuuden ajatuksen korostaminen on hyvin poikkeuksellista. Siinä näkyy Snellmanin kasvatus- ja yliopistofilosofian suuri vaikutus Klingen ajatteluun. Tärkeintä on yksilön kasvaminen henkisesti itsenäiseksi ihmiseksi ja kansalaiseksi, ei fakkierikoistuminen.

Tähän samaan ideaaliin kuuluu olennaisesti myös yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuminen. Klinge onkin ollut mukana monenlaisessa vaikuttamistyössä, jota hän pitää tärkeänä myös menneisyyden ymmärtämisen kannalta. Muistelmissaan hän kertoo, että on usein jäänyt ihmettelemään ja harmittelemaan monen kollegan kirjoja, jotka maistuvat vain arkistolta, ilman niin poliittisen kuin individuaalisenkaan kokemuksen antamaa merkityssyvyyttä. Itsekin voin todeta, että kyllä näitä ”taulusienten päällä istujia” tuli nähtyä aivan riittämiin myös Tampereen yliopistossa.

Kolmanneksi minua kiehtoo klingeläisyydessä hänen kansalaisuuskäsitykseensä liittyvä pyrkimys pysyä erossa kaikista kategorioista. Muistelmissaan hän toteaa, ettei ole uransa alusta alkaen mahtunut ”lehdistöhistorian” tai ”poliittisen historian” kaltaisiin kategorioihin, koska on pyrkinyt yhdistämään näitä ja muita aspekteja yhteen, koska ne esiintyvät elävässä elämässä yhdessä. Hänen mielestään vain historioitsijat, jotka eivät itse elä elävää elämää, joiden suonissa virtaa veren sijasta mustetta”, pyrkivät kategorisoimaan todellisuuden sellaisiin karsinoihin, jotka eivät lähde empiriasta, vaan ovat ”aivokummituksia”.

Itsekään en ole koskaan oppinut ymmärtämään oman oppiaineeni valtio-opin erilaisia "koulukuntia" tai sitä, miksi tällaisten keinotekoisten kategorioiden tulisi antaa vaikuttaa ajatteluun. En myöskään koskaan ole oppinut kutsumaan itseäni valtio-oppineeksi tai "politologiksi". Minulla ei ole mitään oppiaineeseeni liittyvää identiteettiä. Ihan kuin ajatteluani ohjaisi se, että olen sattumalta lukenut yhtä oppiainetta hiukan toista enemmän. 

Ainut leima, jonka Klinge saattaisi suostua ottamaan kantaakseen, lienee ”kulttuurikonservatiivi” tai ”taisteleva humanisti”. Ainakin hän kirjoittaa muistelmiensa kakkososassa, että historiallisen ja esteettisen siis moraalisen sivistyksen säilyttämisestä ja varjelemisesta tuli hänen 60-lukunsa ja myöhemmän elämänsä tärkeä johtoaihe. Klingelle konservatismi ei ole kuitenkaan ”koti, uskonto, isänmaa” -konservatismia, vaan ”taistelevaa humanismia” sivistyksen puolesta tehokkuusajattelua vastaan. Samanlaista ”säilyttävää ja varjelevaa” huolta kaupunkiympäristöistä, joihin luonnonsuojeluideologia pyrki kiinnittämään maaseutuluonnon suhteen. Klinge korostaa, että hän tahtoi jo aikanaan tehdä selvän pesäeron niihin itseään ’konservatiivisiksi’ luonnehtiviin piireihin [kokoomuslaisiin], jotka eivät todellisuudessa olleet minkään säilyttämisen, konservoimisen kannalla, vaan juuri päinvastaisen linjan asialla. 

Yhtä kaikki, ehkä kaikista edellä mainituista tekijöistä huolimatta tärkein syy, joka saa minut palaamaan Klingen tuotantoon kerta toisensa jälkeen, on hänen kirjoituksistaan huokuva vanhan ajan sivistysporvarillinen etiikka ja moraali. Hän puhuu termeistä sivistys, tyyli, hyve, kauneus ilman lainausmerkkejä, joka on jotenkin uskomattoman vaikuttavaa ironiseen etäännyttämiseen taipuvaisena aikanamme. Hänen kirjoituksista kuultaa läpi sellainen sivistystahto, löytämisen riemu ja ajattelun hurma, ”iloinen tiede”, joka tarttuu lukijaan ja saa lukijan tarttumaan kirjaan. Jos on kyllästynyt tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä, piinsirua, koulutuksen välineellisyyttä ja self help –ideologiaa tiukuvaan yhteiskuntailmastoon, kannattaa hengähtää hetki Klingen tekstien parissa. Voin taata että se kannattaa.   

maanantai 15. joulukuuta 2014

Neuvottelutaidon käsikirja EU-pöytiin

Vanhan vitsin mukaan mikään ei ole niin viisas kuin insinööri, paitsi saksalainen insinööri. Vähän vastaavan vaikutelman saa suomalaisista virkamiehistä, kun lukee Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateosta Euroopan ytimessä. Kollegoja vuosien varrelta suitsutetaan paikoin niin vuolaasti, että lukijakin punastuu. Vähempikin olisi riittänyt.

Kiinnostavaa kerrottavaa Storella silti riittää. Kirja on pullollaan hauskoja anekdootteja eri maiden valtiomiehistä. Tarinat Marimekko-kassista kirjoja kaivavasta Erkki Tuomiojasta, viinistä kieltäytyvästä Matti Vanhasesta, Tony Blairin korvaan kuiskuttelevasta Göran Pärssonista ja huomaamattomasti kättelevästä Javier Solanasta jäävät mieleen.

Kirjan sisällöllisesti vahvinta antia ovat kuitenkin Storen omakohtaiset kokemukset erilaisista kansainvälisistä neuvotteluista. Store on ollut muovaamassa ja puolustamassa Suomen kantoja kaikissa Suomen EU-taipaleen ratkaisevissa käänteissä, joten hän tietää mistä puhuu. Kirjaa voikin lukea eräänlaisena neuvottelutaidon oppaana.  

Store korostaa monessa yhteydessä, että Suomen kaltaisella pienellä jäsenmaalla on vain tietty määrä luottamuspääomaa käytettävissään. Tästä johtuen ne paikat, joissa asetutaan poikkiteloin, tulee valita tarkasti. Rivien välistä ei jää epäselväksi, ettei Suomen hallituksen vakuuskikkailua eurokriisin kriittisimmissä vaiheissa katsottu muualla Euroopassa hyvällä.

Hyvä lähtökohta Suomen toiminnalle EU:ssa on, että Suomi tukee yhteisön rakenteita, keskittyy oleelliseen, etsii aina ratkaisuja ja tukee naapuria silloinkin, kun oma etu ei ole kyseessä. Neuvotteluja hoitavan virkamiehen näkökulmasta se on usein helpommin sanottu kuin tehty. Pitää pystyä ylläpitämään kollegojen luottamus siihen, että samaan aikaan kun ajaa hallituksen ja maan etua, pystyy myös tekemään koko unionin etujen mukaisia päätöksiä, kun tilanne sitä vaatii. Tasapainon säilyttäminen näiden ristipaineiden välillä voi olla hankalaa.   

Store ei hyväksy yleistä väittämää, että EU-päätöksenteko olisi pelkkää jatkuvaa lehmänkauppaa. Joissain kysymyksissä on hänen mukaansa pysyväisluonteisia rintamia. Esimerkiksi kauppapolitiikka jakaa jäsenmaat protektionisteihin ja vapaakauppaa puolustaviin jäsenmaihin. Ympäristöasioita taas ajetaan ponnekkaammin pohjoisessa kuin etelässä ja koheesiovaroja puolustetaan ponnekkaammin uusissa kuin vanhoissa jäsenmaissa.

Pääsääntöisesti asetelma kuitenkin vaihtuu koko ajan. Neuvotteluissa on oltava hereillä loppuun asti, vaikka ne venyisivätkin aamun pikkutunneille. Store siteeraa entistä maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilää, joka oli aikanaan kiteyttänyt tärkeimmän oppinsa EU-neuvotteluista seuraavasti: 

"Pitkien neuvottelujen viimeinen vartti on kaikkein tärkein. Mikään ei ole tärkeämpää. Paitsi sen ymmärtäminen, milloin se viimeinen vartti alkaa."

Vaikka Euroopan integraation viimeiset vuodet ovat olleet kaikkea muuta kuin menestyksekkäitä, Euroopan ytimessä on kohtelias ja Euroopan tulevaisuuteen uskova teos. Kritiikkiä päätöksentekijöitä kohtaan ei esitetä, eikä syyllisiä osoitella sormella, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Store uskoo, että Euroopan unioni pärjää tulevaisuudessakin, kunhan se pitää huolen taloudestaan, kehittää kilpailukykyään ja suhtautuu avoimesti ulkomaailmaan. Tämän syvällisempää Euroopan unionin perustarkoituksen tai olemassa olon oikeutuksen analyysiä kirjasta on turha etsiä. Ehkä sen aika tulee sitten seuraavassa kirjassa.

(Kirja-arvio on julkaistu Eurooppalainen-lehdessä 2/2014)

perjantai 12. joulukuuta 2014

Suurista kertomuksista

Puoluesihteeri astuu yleisön eteen. Hän kertoo, että puoluesihteeri on vain hänen toimenkuvansa. Hänen todellinen missionsa on pelastaa maailma. Pieni pala kerrallaan. Meidän kanssamme.

Puoluesihteerillä on yllään reisitaskuhousut ja lököttävä pikkutakki. Hänellä ei ole tyylitajua. Kaiken lisäksi hän pitää nyrkkiä keskellä otsaa puheensa nostattavimmassa kohdassa. Hänen toista silmäänsä ei voi nähdä melkein minuuttiin.

Puhuessaan puoluesihteeri on erittäin innostunut. Hän kertoo amerikkalaisista esikuvistaan ja itävaltalaisesta kollegastaan. ”Näin toimiva kampanjaorganisaatio rakennetaan”. ”Tuossa olette te, tässä olen minä”. Hän tauottaa puhettaan obamamaiseen tyyliin, on tehnyt kotiläksynsä, mutta jotain uupuu. Karisma. Hänellä ei ole karismaa. Ei tippaakaan. Siksi suuri kertomus ei kanna. Se on sääli, sillä puoluesihteeri vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä. Vähän kuin työkaveri, jonka paidan pesulappu törröttää kaulusten päällä. Häntä kohtaan tuntee luontaista myötätuntoa.

Kun puoluesihteeri lopettaa puheensa, hän saa raikuvat aplodit. Hänen silmänsä räpsyvät. Hän on silmin nähden tyytyväinen suoritukseensa, kuin kympin oppilas stipendien jaon jälkeen. Hän kääntyy kokouksen puheenjohtajan puoleen ja toteaa: ”Ei mulla muuta.” Puheenjohtaja kiittää puoluesihteeriä ”inspiroivasta puheesta” ja antaa eleillään ymmärtää, että ”huh huh, olihan siinä jo”. Katselen ympärilleni ja etsin bluffia, mutta ei, useimmat näyttävät todella tykänneen puoluesihteerin puheesta.

Sen jälkeen kokous pääsee käyntiin ja kestää monta pitkää tuntia. Jokainen minuutti on täydellistä ajan hukkaa. Kokousteknisistä asioista nyhjäämään tottuneet järjestöihmiset nyhjäävät kokousteknisistä asioista. Onko tämä heidän mielestään mielekästä? Poliittisia keskusteluja ei käydä. Toiminta on pelkkää vaaleihin valmistautumista. Yleinen puuhastelu, toiminnan ylläpitäminen ja kaikenlainen säätäminen vie ajan kaikelta oikeasti sisällölliseltä toiminnalta. Liikkeelle panevat myytit, tunteet ja innostus puuttuvat. En tiedä haluanko olla osa tätä tarinaa.

Kotimatkalla raitiovaunussa annan ajatuksieni vaeltaa mieluisaan paikkaan, oman kirjahyllyn luo. Kuljettelen etusormeani viime aikoina lukemieni romaanien kansilla. Vapaus, Taikavuori, Buddenbrookit, Sydämen oppivuodet, Kangastus 38. Suuria kertomuksia. Minä pidän suurista kertomuksista, mutta tuntuu jotenkin siltä, että aikamme on tyhjä suurista yhteiskunnallisista kertomuksista. Tai sitten niitä ei vain osata kertoa tarpeeksi hyvin.

Tämä ei ole uusi ajatus. Yksi tunnetuimmista postmodernin yhteiskuntateoreettisista määritelmistä on ajatus suurten kertomusten kuolemasta. Sen on luonut ranskalainen filosofi Jean-François Lyotard jo vuosikymmeniä sitten. Hänen teesinsä mukaan suuret kertomukset, kuten talous, teknologia tai tiede, eivät ole menettäneet täyttä sisältöään, mutta niiden legitimaatio osoittautuu postmodernissa yhteiskunnassa mahdottomaksi. Kristinusko on kuollut, sosialismi on kuollut, edistysusko hiipunut ja ympäristö tuhoutuu. Sosiaalista todellisuuttamme leimaavat kollektiivinen epävarmuus ja erimielisyys toisin kuin vielä moderniteetin aikana, jolloin yhteiseen ymmärrykseen ja päämääriin tähtäävän toiminnan uskottiin olevan mahdollista.   

Yhteiskunnallinen todellisuus on fragmentoitunut ja harva enää kaipaakaan nationalismin tai sosialismin kaltaisten suurten kertomusten paluuta. Mikään ei ole silti muuttanut sitä tosiasiaa, että vain hyvin kerrotut tarinat auttavat ymmärtämään pirstaleista todellisuutta. Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors on todennut, ettei yhteismarkkinoihin voi rakastua. Yhtä vähän Junckerin investointipakettiin voi rakastua. Eurooppa kaipaisi kipeästi uutta kertomusta, joka auttaisi tavallisia ihmisiä ymmärtämään integraation päämääriä ja keinoja. Mutta kuka sen kertoisi? Yhtä lailla myös kertomus Suomesta kaipaisi päivittämistä. Tällä menolla nationalistiset voimat korjaavat potin.

Olen oppinut vuosien varrella, että se kuinka asioista kerrotaan, ei ole sivuseikka, vaan kaiken inhimillisen toiminnan ydin. Puhe ei ole pelkkää puhetta, vaan myös todellisuutta luovaa toimintaa. Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateoksessa Euroopan ytimessä on tästä hieno esimerkki. Store kertoo tarinan entisestä Euroopan parlamentin puhemiehestä Pat Coxista, joka tunnetaan armoitettuna retoorikkona. Suomen vierailullaan vuonna 2003 Cox oli painottanut suomalaisille poliitikoille ja virkamiehille, että Euroopan unionin laajeneminen itään pitää kertoa kansalaisille isona tarinana ja näyttänyt sitten itse mallia.

Päivällispöydässä Cox oli kertonut tarinan liettualaisesta ystävästään, joka liittymissopimuksen allekirjoitustilaisuudesta Ateenasta oli soittanut vanhalle äidilleen kotiin Vilnaan ja sanonut: "Liettuan liittymiselle Euroopan unioniin on tänään tullut sinetti. Olemme kulkeneet pitkän matkan, emmekö olekin?" Molempien liikutuksesta johtuen puhelu oli jäänyt vähäsanaiseksi. Se kertoi historiallisen hetken voimasta.

Koko Coxin liettualaisen ystävän perhe oli muutama vuosikymmen aikaisemmin karkotettu Siperiaan. Vuosien kärsimysten jälkeen he olivat päässeet palaamaan Liettuaan, mutta sielläkin he olivat joutuneet elämään vaatimattomissa oloissa ilman kunnon toimeentuloa. Liettuan vapautuessa Neuvostoliitosta perheen poika oli aktivoitunut poliittisesti ja tullut valituksi Liettuan parlamentin jäseneksi. Ateenassa hän oli parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana todistamassa Liettuan paluuta Euroopan täysivaltaiseksi jäseneksi. Kohta liettualaiset olisivat vapaita liikkumaan, matkustamaan, opiskelemaan ja työskentelemään Euroopan unionin alueella mieltymystensä mukaan.

"Tämä on se suuri tarina, joka tekee laajentumisesta niin ison, ja tämän johdosta se koskettaa niin monen ihmisen sydäntä", Cox oli jatkanut, ja painottanut, ettei itälaajentumisen merkitys saa rajoittua keskusteluun maitokiintiöistä ja muista teknisistä asioista, vaan ihmisille tulee antaa edellytykset ymmärtää, kuinka käänteentekevästä asiasta on kysymys.

Olen kertonut Coxin tarinan useille ystävilleni tuopin ääressä ja huomannut, että tarina toimii. Jopa usean tuopin jälkeen ihmiset jaksavat kuunnella tarinan loppuun saakka. Kuinka monesta EU:ta koskevasta tarinasta voitte sanoa samaa?

Coxin tarina toimii, koska vapaustaistelu on teemana niin universaali, että olipa sen konteksti mikä tahansa, se herättää kuulijoissa innostusta. Tarinaan on helppo samaistua. Se koskettaa ja herättää tunteita.

Minä epäilen, että yksi syy siihen, miksi ihmiset Suomessa kokevat politiikan olevan rikki, on se, että meiltä puuttuvat tällaiset suuret kertomukset. Aivan liian usein poliitikot päätyvät puhumaan keinoista, lainsäändäntöhankkeista ja muista teknisistä yksityiskohdista silloin, kun heidän pitäisi puhua päämääristä, haaveista ja tulevaisuuden visioista. Sen takia monet politiikan peruskuluttajat eivät ole enää pitkään aikaan osanneet erottaa keinoja päämääristä. Sote, talouskasvu, hyvinvointi ja merkityksellinen elämä menevät suloisesti sekaisin. Kukaan ei enää tiedä mihin hittoon tässä ollaan matkalla.   

Tahdon –kampanja elähdytti suuria massoja, koska päämäärä oli kaikkien tiedossa ja siitä onnistuttiin luomaan kiinnostava tarina. Siitä tuli aikamme vapaustaistelu. Samanlaista dynamiikkaa tarvitsisimme keskusteluun yhteiskuntiemme kehittämisestä laajemminkin. Kyse ei ole yhtään sen pienemmistä asioista, päinvastoin. Tahdon –kampanja osoitti, että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös kamppailua ja uhrautumista, lippuja ja paraateja, jos vain päämäärä koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Se kuitenkin edellyttää, että näistä päämääristä puhutaan ja niitä osataan pukea kiinnostaviksi tarinoiksi. Kyllä minäkin kestän vaikka kymmenen neljän tunnin junnaavaa kokousta putkeen ilman kahvitaukoa, jos vain koen, että päämäärä on uhrauksen arvoinen. Ehkä jään vielä odottamaan.

torstai 9. lokakuuta 2014

Mitä yhteistä on Adolf Ehrnroothilla, Marko Kiprusoffilla ja pesäpallolla?



Ensi viikon torstaina tulee kuluneeksi 20 vuotta Suomen EU-kansanäänestyksestä. Tätä silmällä pitäen Kalevan toimittaja otti minuun eilen yhteyttä ja kyseli, josko meillä Eurooppalaisessa Suomessa olisi tallessa Kyllä-kampanjan materiaaleja vuodelta 1994. Hän kertoi olevansa tekemässä juttua lehden Sunnuntai-liitteeseen 20 vuoden takaisesta kansanäänestyksestä. 

Toimittajan viesti saapui oikeaan osoitteeseen ja hyvään aikaan, sillä olin aikonut käydä arkistomateriaaleja läpi joka tapauksessa, ehkä kirjoittaakin jotain niiden pohjalta. Eurooppalainen Suomi ry nimittäin perustettiin vuonna 1994 nimellä Parempi vaihtoehto - Eurooppalainen Suomi ry, tavoitteenaan turvata Kyllä-äänten enemmistö kansanäänestyksessä. Kansanäänestyksen vuosipäivä on siis myös Eurooppalainen Suomi ry:n epävirallinen 20-vuotisjuhlapäivä. 

Jo pikaisen silmäilyn perusteella arkistomateriaalit tarjoavat kiinnostavan näkökulman lähihistoriaamme. Näyttää siltä, että Kyllä-kampanjalla on ollut kaksi viestinnällistä kärkeä. Ensinnäkin EU-jäsenyyteen on pyritty kytkemään positiivisia mielikuvia suomalaisten sota- ja urheilusankareiden avulla. Kampanjajulisteissa Adolf Ehrnroothin, Marko Kiprusoffin ja Ari Vatasen kaltaiset henkilöt vakuuttavat, että Eurooppa (ei siis EU!) on hyvä juttu. Sotasankari, leijona ja rallikuski kuvataan ihan tavallisina suomalaisina eurooppalaisina, jotka sanovat kyllä Euroopalle. Ilmeisesti ikonisten suomalaisten kautta haluttiin osoittaa, että eurooppalaisuus ja suomalaisuus eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä identiteetin palasia ja muutenkin ihan arkipäiväisiä juttuja. Olemme suomalaisia, olkaamme siis eurooppalaisia!

Toiseksi Kyllä-kampanjalla pyrittiin kumoamaan EU-jäsenyyden, eurooppalaisuuden, suomalaiselle kulttuurille aiheuttamia uhkakuvia. Tästä hyvänä osoituksena on Superpesiksen kanssa solmittu valtakunnallinen yhteistyösopimus, jolla pyrittiin tarjoamaan kansalaisille mahdollisuus saada tietoa Euroopan unioniin liittyvistä kysymyksistä myös pesäpallo-otteluiden yhteydessä.

Kesäkuun 2. päivä 1994 julkaistussa "EU on mahdollisuus" -lehdistötiedotteessa Parempi vaihtoehto -liike ja Superpesis vakuuttivat, että kansallispelimme pesäpallo säilyy osana suomalaista liikuntakulttuuria EU-jäsenyyden myötä, niin kuin kaikki muukin suomalaiskansallinen kulttuuri. Tiedotteessa korostetttin, että EU ei ole pesäpallolle uhka, vaan mahdollisuus. Jäsenyys tarjoaa tilaisuuden levittää pesäpalloa ainutlaatuisena ja omaleimaisena kulttuurimuotona myös muihin Euroopan maihin. 

Suomen EU-jäsenyyden avaamia mahdollisuuksia pesäpallolle ja eurooppalaiselle kulttuurille painotti myös yhteistyösopimuksen julkaisemistilaisuudessa puhunut Kalevi Sorsa. Hänen mielestään on tärkeää muistaa, että eurooppalaisuudessa ei ole kyse vain korkeakulttuurista, johon kansojen johtajat usein viittaavat, vaan myös arkielämän piirteistä. Englanti toki tunnetaan Shakespearen maana, mutta eikö meitä toisaalta viehätä enemmän pubeissa rupatteleva saarivaltion kansa. Saksalla on suuret klassiset säveltäjänsä, mutta eikö heidän kuvansa olisi vajaa ilman olutta ja makkaraa. Suomalaiset ovat urheilukansaa ja urheilusta ovat peräisin monet suomalaisia luennehtivat vertauskuvat. Miksemme siis rikastuttaisi eurooppalaista ruumiinkulttuuria liittymällä osaksi eurooppalaista perhettä. 

"Meillähän on pesäpallo. Jalkapallo on eurooppalaisen kulttuurialueen valtapeli, mutta pesäpallon sankareita olemme me suomalaiset. Sen avulla me rikastutamme maanosamme ruumiinkulttuuria ja puolustamme oikeuttamme kuulua yksilönä eurooppalaiseen perheeseen."     


Jälkikäteen on  vaikea arvioida, kuinka suuri Kyllä-kampanjan vaikutus kansanäänestyksen lopputulokseen oli. Ainakin yritys vakuuttaa kansan syvät rivit Eurooppa-projektin tärkeydestä oli kova, ja lopultahan kyllä-äänet voittivat äänestyksen niukasti. 

Pesäpallon osalta taas arvio on 20 vuoden perspektiivillä helpompi tehdä. Pesäpallo ei ole levinnyt omaleimaisena kulttuurimuotona muihin Euroopan maihin, eikä EU myöskään ole kieltänyt pesäpallon pelaamista, joten ainakaan toistaiseksi EU-jäsenyys ei ole muodostunut Superpesikselle sen paremmin uhkaksi kuin mahdollisuudeksi. 



perjantai 26. syyskuuta 2014

Kestävyysjuoksun ihanuus


”Somerset Maugham once wrote that in each shave lies a philosophy. – No matter how mundane some action might appear, keep it long enough and it becomes a contemplative, even meditative act.”
       Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running


Muistan yhä elävästi sen tunteen, kun puin juoksutrikoot ensimmäistä kertaa ylleni. Se oli sekoitus ylpeyttä ja häpeää. Yhtäältä trikoiden hankinta symboloi juoksuharrastuksen ottamista tosissaan, mutta toisaalta kireät makkarankuoret näyttivät todella naurettavalta päälläni. Pohdin pitkään eteisen peilin edessä, viitsinkö astua ulos sen näköisenä. Vuosi oli 2006. 

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Juoksun suosio on kasvanut räjähdysmäisesti vuosi vuodelta ja katukuvaa katsoessa tuntuu, että juoksutrikoot ovat syrjäyttäneet tuulipuvun kansallisasunamme. Ne päällä on täysin hyväksyttävää mennä vaikkapa kauppaan ostoksille. Tämä on tietysti vain pieni siirtymä siinä suuressa pukeutumiskulttuurin muutoksessa, jota Matti Klinge kuvaa kirjassaan Kadonnutta aikaa löytämässä:
Koko 1940-luku elettiin vaatepulan merkeissä, niin että varsinainen ulkoilmavaatetus pääsi leviämään vasta 1950- ja 1960-luvulla, voittaakseen sitten joissakin maissa, varsinkin Amerikassa ja Pohjoismaissa, melkeinpä dominoivan aseman. Nykyään tuntuvat juuri urheiluvaatteet olevan monille pukeutumisen normaalitila, sen sijaan kunnon paita, kravatti, puku tai pikkutakki liittyvät lähinnä vain ”edustamiseen”; tämä on minulle outoa ajattelua.
Ottamatta kantaa siihen, onko keskivertokuntoilija möhömahoineen ja hyllyvine kankkuineen kaunis ilmestys ihonmyötäisissä juoksutrikoissa, olen erittäin iloinen siitä, että juuri juoksemisesta on tullut niin suosittu harrastus. Juoksu on nimittäin ihmisen tärkeä lajiominaisuus, jonka merkitys on vasta selviämässä meille. 

Nature-lehdessä vuonna 2004 julkaistu artikkelissa evoluutiotutkijat kertoivat, että homo on kehittynyt juoksemaan ja juoksemalla. Ihmisen kyky juosta on simpansseihin ja muihin sukulaislajeihimme nähden hämmästyttävän hyvä. Sen vuoksi myös kyky juosta pitkiä matkoja on ollut evoluutiollemme erittäin tärkeää. Hyvänä kestävyysjuoksijana homo erectus saattoi kiertää raadolta toiselle ja uuvuttaa saaliinsa. Ilman kestävyysjuoksun kykyä proteiinipitoinen ravinto olisi jäänyt saamatta ja ihminen joutunut muiden petoeläinten suihin. Juoksuhullu sosiologi Jari Ehrnrooth kiteyttää kirjassaan Juoksu, että kehomme on savannien juoksijan, pedon ja raadonsyöjän:
Jos ihminen ei juokse, jotain puuttuu. Lapsista sen näkee. Heti kävelemään opittuaan he alkavat juoksennella. Ihan vaan koska tekee mieli.
Ei tarvitse olla Ehrnroothin kaltainen fanaatikko tajutakseen, että juokseminen tekee ihmiselle hyvää. Ainakin minusta juokseminen on paras keino tyhjentyä kaikesta siitä älyllisestä turhuudesta, jonka liian järkiperäinen elämänhallinta kasaa niskaamme. Ehrnrooth epäilee, että halu tyhjentyä turhasta, jota hän kutsuu nadan tavoitteluksi, on myös yksi syy maratonharrastuksen suosioon.
Me haluamme sen kokemuksen, koska sillä tavoin ja vain sillä tavoin voimme palata takaisin siihen yksinkertaiseen perusihmisyyteen, joka kerran, elämämme alkuvaiheissa, oli kokemuksemme laatu. Silloin maailma todella tuntui joltakin ja me näimme asioissa merkityksen, jota ei tarvinnut kysellä eikä kyseenalaistaa. Sen elämän pyhyyden kokemuksen me voimme saavuttaa nadan kautta.
Nada, ei mitään, tyhjyys tai olemattomuus, johon Ehrnrooth viittaa, tarkoittaa espanjalaisen filosofin Miguel de Unamunon mukaan kaiken epäolennaisen häviämistä, jollain tärkein jää jäljelle. Ehrnrooth kertoo tavoittelevansa tyhjentävän harjoituksen tai kisan avulla nadaa, tilaa, jossa tulee hiljaista. Ja sitten pikkuhiljaa siihen hiljaisuuteen alkaa tulla jotakin muuta. Valo täyttää mielen ja koko fyysinen olemus riemuitsee kiitollisuuden kuohuissa. Minäkin olen tuntenut tuon tunteen monta kertaa. En vai ole koskaan osannut kuvailla sitä yhtä hyvin kuin Ehrnrooth. 

Juoksemisessa on siis pitkälti kyse mielihyvästä. Kestävyysjuoksu antaa niin kauan jatkuvan mielihyvän tunteen, ettei sille löydy vertaista. Jos taas rasitus ei tuota nautintoa, on aika varmaa, että juoksu jää ennemmin tai myöhemmin pois ohjelmasta. Minä rakastan rasitusta ja olen aina ollut sitä mieltä, että kovan harjoituksen on tehtävä kipeää. Kehittävä harjoittelu sattuu, niin se vain on. No pain, no gain. 

Pyrkimällä kohti omia rajojaan voi sitä paitsi kokea enemmän kuin olisi muutoin mahdollista. Kolmekymppisenä päivät ja viikot saattavat viilettää ohi jättämättä kummempia muistijälkiä, mutta maratonien tai puolimaratonien viimeiset kilometrit eivät unohdu. Varsinkaan silloin kun on törmännyt "seinään", kuten minulle kävi Espoon rantamaratonilla vuonna 2012. Kaikki meni hyvin puolimatkaan saakka, jolloin tankkausnesteet rupesivat kiertämään mahassa. Kymmenen kilometriä myöhemmin ulostin housuihini ensimmäisen kerran ja sama meininki jatkui maaliin saakka. Luovuttaminen ei silti käynyt mielessäkään. Juoksua seuranneina viikkoina ulosteen aiheuttamat ihottumat pakaroiden välissä muistuttivat minua siitä, että samalla tavoin kuin taideteos ilman kipupistettä on tyhjää viihdettä, kestävyysurheilu ilman tuskaa on pelkkää puuhastelua.

***

Lopuksi vielä muutama sana mittaamisesta.

Jos asiaa voi mitata, sitä voi parantaa. Näin totesi äärimmäisen kurinalaisesta elämäntyylistään tunnettu yrittäjä-triathlonisti Sami Inkinen taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa. En tiedä onko Inkisen säännössä mieltä yleisenä elämänohjeena, mutta kestävyysjuoksun harrastajille se on hyvä nyrkkisääntö.

Itsekin treenasin monta vuotta väärin ja tulokset polkivat paikoillaan. Vasta kun rupesin tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia ja juoksemaan kelloa vastaan myös harjoituslenkeillä, ottivat tulokseni aimo harppauksen eteenpäin. Karkeasti ottaen puolitin viikottaiset kilometrimäärät ja tuplasin harjoitusten tehon eli rupesin juoksemaan lujaa. Nykyisin perusviikkooni kuuluu pari tosi kovaa kehittävää harjoitusta ja pari rennompaa peruskuntotreeniä. Tällä reseptillä olen jo saanut hilattua kympin ennätykseni alle 40 minuutin ja alittanut puolimaratonilla puolentoista tunnin rajapyykin, enkä usko että olen vielä lähelläkään suorituskykyni rajoja. Seuraava "suuri tavoitteeni" on alittaa kolme tuntia maratonilla.

Vauhdin tarkkaileminen on koukuttavaa. Kovan harjoituksen jälkeen on hauska käydä juoksu läpi kilometri kilometriltä, vertailla tuloksia aiempiin harjoituksiin ja analysoida esimerkiksi sitä, kuinka erilaiset juoksualustat tai reittiprofiilit vaikuttavat kilometrivauhtiin. Tällainen fiilistely on iso osa juoksuharjoittelun mielekkyyttä. Harjoitusvauhteja tarkkailemalla olen oppinut, että askel muuttuu juoksunomaiseksi vasta jossain 4.30 min/km kohdalla ja sitä rivakammissa kilometrivauhdeissa. Lähempänä neljää minuuttia per kilometri juostessa polkaisu jalalta toiselle on jo kimmoisa ja menossa on lennon tuntua. Voin vain kuvitella, kuinka maagiselta meno tuntuu kolmen minuutin kilometrivauhdissa jota huippumaratoonarit takovat koko matkan.

Joka tapauksessa kannustan kaikkia lenkkeilijöitä, jotka eivät halua olla hölkkääjiä lopun ikäänsä, tarkkailemaan harjoituslenkkien vauhtia, mittaamaan tuloksia ja asettamaan tavoitteita. Se tuo potkua treenaamiseen, parantaa tuloksia ja auttaa siten säilyttämään itsekunnioituksen globaalissa kilpailutaloudessa, jossa on itsetutkiskelun sijasta pyrittävä itsekorostukseen ja totuuden sijasta tavoiteltava voimaa.

torstai 18. syyskuuta 2014

Mihin pöytään suomalaiset kuuluvat?

Minkälainen on keskieurooppalaisten, eteläeurooppalaisten tai ylipäätään ulkomaalaisten käsitys suomalaisista?

Tämähän meitä suomalaisia kiinnostaa aina. Asia on lisäksi ajankohtainen nyt, kun olemme tehneet irtiottoja EU:n yhtenäisestä pakoterintamasta ja päättäneet tukeutua energiapolitiikassamme vuosikymmeniksi eteenpäin venäläisomisteiseen ydinvoimaan.   


Thomas Mannin mammuttiromaani Taikavuori tarjoaa mielenkiintoisen ajankuvan lähes sadan vuoden takaa. Kirjan päähenkilö, Hampurista kotoisin oleva insinööri Hans Castorp, on juuttunut oleskelemaan Sveitsin Davosissa sijaitsevaan kansainväliseen Berghofin vuoristoparantolaan (kuvassa) seitsemäksi vuodeksi. Vuosien varrella hän kasvaa yhä välinpitämättömämmäksi alun pitäen muodollista ja kaavoihin sidottua sivistysporvarillista habitustaan kohtaan ja kasvattaa jopa ”muodoltaan epämääräisen poskiparran”. Rappion viimeisenä silauksena hän huomaa eräänä päivänä olevansa siirretty ruokailemaan niin sanottuun ”huonoon venäläispöytään”, ja ketäpä tässä halveksitussa pöydässä istuukaan hänen seuranaan.

”Viimeiseksi hänen paikkansa oli huonossa venäläispöydässä, jossa hänen seuranaan oli kaksi armenialaista, kaksi suomalaista, yksi buharalainen ja yksi kurdi. - - Hans Castorpin nykyiseen pöytään tarjoiltiin samat ylenmääräiset ateriat kuin muihinkin. Hovineuvos risti siellä silloin tällöin – vuorojärjestyksessä – jättiläiskätensä lautasen eteen ja siinä edustetut kansalaisuudet olivat ihmiskunnan kunnioitettavia jäseniä, vaikkakaan he eivät ymmärtäneet latinaa eivätkä heidän syömätapansa olleet kovin hienostuneita.”

Latinaa taitamattomia ja syömätavoiltaan karkeita. Ei kovin hohdokas kuva suomalaisista, mutta heijastanee hyvin Keski-Euroopassa ainakin vielä 1800-luvun lopulla vallinnutta kuvaa suomalaisista lyhytkasvuisina ja vinosilmäisinä mongoliheimojen edustajina.

Toki Taikavuori on tematiikaltaan tarkoituksellisen dualistinen teos, jossa leikitellään sairauden ja terveyden, siveyden ja kiihkon, idän ja lännen kaltaisilla vastakohtapareilla. Silti on kiinnostavaa pohtia, mihin pöytään Mann sijoittaisi suomalaiset 2010-luvulla. Istuisimmeko saksalaisten ja hollantilaisten kanssa luottoluokituksemme mukaisessa kolmen A:n pöydässä vai sijoitettaisiinko meidän pakotekarkuruuden ja tänään siunattavan (?) Rosatom-diilin myötä yhä huonoon venäläispöytään?

Matti Klinge muistuttaa reilut kaksikymmentä vuotta sitten julkaistussa esseessään Entä jos me haisemme?, että kansainvälisissä suhteissa on usein kysymys tulliprosenttien ja kalastusoikeuksien lisäksi myös hyvin yksinkertaisista, jopa primitiivisistä mielikuvista. Hän kertoo, kuinka Ranskassa oli aikanaan noussut kohu, kun eräs englantilainen lehti oli väittänyt ranskalaisten haisevan (kaikkihan me toki tiedämme, etteivät ranskalaiset käytä deodoranttia!). Vähän myöhemmin taas oli tullut julkisuuteen Ranskan silloisen pääministerin Edith Cressonin haastattelu, jossa hän päätteli enemmistön englantilaismiehistä olevan homoseksuaaleja, koska he eivät olleet osoittaneet minkäänlaista huomiota rouva Cressonia tai muita seurueen ranskalaisnaisia kohtaan heidän Lontoon vierailunsa aikana. Klinge kirjoittaa:

”Toisten heimojen ja kansojen luonnehdinnat saattavat olla hyväntahtoisia tai hupaisia, mutta vaikeina aikoina ilmestyy usein ryhmiä, joiden intressissä on muokata yleisistä erilaisuuden tunnoista tai epämääräisistä ennakkoluuloista tietoista vihaa. Ja meidän aikoinamme nämä ennakkoluulot ovat arvokasta kauppatavaraa – varsinkin iltapäivälehdistölle.”

On hyvin todennäköistä, että näinä talouden hallitsemina aikoina Mann sijoittaisikin meidät suomalaiset Berghofin parantolan paraatipöytään. Rallienglannista ja ajoittaisesta tuppisuisuudesta viis, olemmehan sentään ahkeria, rehellisiä ja luotettavia EU:n nettomaksajia. Huonoon venäläispöytään joutaisivat sen sijaan ainakin kierot kreikkalaiset ja laiskat espanjalaiset, ehkä myös epärehelliset portugalilaiset. Tässä mielessä etelästä on tullut uusi itä, yhteen sovittamattomia kulttuurieroja ja toiseutta symboloiva rajalinja.

Huonoon venäläispöytään sijoitettujen eteläeurooppalaisten silmissä saattaisimme näyttää tiukan protestanttisen etiikan esitaistelijoilta, primitiivisiltä pohjolan vaaleilta, jotka ovat tuhonneet Eurooppaa ensin gootteina ja vandaaleina, viikinkeinä ja normanneina, hakkapeliittoina ja miekkamiehinä, ja sitten vielä talouskuripolitiikan haukkoina. Mutta hepä eivät kirjoita tätä tarinaa.