Tällä kertaa on toisin?

“Is, then, the EU worth defending? The true question is, of course, which EU are we referring to?” - Slavoj Žižek

Euroopan parlamentti käynnisti viime syyskuussa eurovaalien äänestysaktiivisuuden kasvattamiseen tähtäävän kampanjan sloganilla ”Tällä kertaa on toisin”. Kampanjan sivuilla slogania perustellaan sillä, että parlamentin valta kasvanut sitten edellisten vaalien ja kansalaisilla on enemmän valtaa vaikuttaa maanosamme suuntaan kuin koskaan ennen. Viimeistään nyt on siis aika aktivoitua myös eurovaalien suhteen.

Pelissä on kieltämättä enemmän kuin viime vaaleissa. Parlamentin valta on kasvanut Lissabonin sopimuksen myötä ja siitä on tullut neuvoston kanssa tasaveroinen lainsäätäjä monessa asiassa. Sillä on nykyisin myös hitunen budjettivaltaa eli käytännössä oikeus hyväksyä tai hylätä jäsenmaiden aikaansaama neuvottelutulos. Lisäksi äänestäjillä on nyt myös epäsuora mahdollisuus vaikuttaa komission puheenjohtajan valintaan. Tästä huolimatta on kuitenkin syytä kysyä, ovatko asiat tälläkään kertaa riittävän toisin? Eli vielä tarkennettuna: voiko parlamenttivaaleissa äänestämällä todella vaikuttaa maanosamme poliittiseen suuntaan?

Valitettavasti vastaus on EIPÄ JUURI. Ajatellaanpa vaikka EU:n austerity-politiikkaa eli niukkuus- tai säästöpolitiikkaa. Tällä kiistanalaisella doktriinilla on ollut konkreettisia ja kouriintuntuvia vaikutuksia miljooniin kriisimaiden kansalaisiin. Taloustieteilijät ovat kiistelleet sen järkevyydestä ja tuhannet kansalaiset kävelleet mielenosoituksissa sitä vastaan. Ideaalimaailmassa sen suosio mitattaisiin eurovaaleissa ja päättäjät saisivat joko mandaatin jatkaa sitä tai velvoitteen höllentää sen otetta. Mutta tämä ei ole ideaalimaailma. Euroopan parlamentilla ei ole sanan sijaa niukkuuspolitiikkaan vaan siitä ovat vastuussa Troikan jäsenet eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, joten niukkuuspolitiikkaa jatkuu jos on jatkuakseen eurovaaleista riippumatta.

Jos kerran eurovaaleissa ei voi vaikuttaa niukkuuspolitiikan kohtaloon, niin missä vaaleissa sitten voi?

Se onkin vaikeampi kysymys. Kotimaisissa vaaleissa voi totta kai äänestää puoluetta joka vastustaa niukkuuspolitiikkaa, mutta ainakaan Suomesta sellaista ei olisi helppoa löytää. Sitä paitsi Suomen rooli EU:n valtapolitiikassa on sen verran pieni, että sellainen protesti tuntuisi lähinnä puskasta huutelulta. Sen sijaan Saksan liittopäivävaaleissa olisi panosta. Saksahan on suuri maa, Euroopan teollisuuden veturi ja niukkuuspolitiikan pääarkkitehti. Harmi vaan, että nekin vaalit menivät jo ja saksalaiset antoivat niukkuuspolitiikalle varauksettoman tukensa. Olisiko tulos ollut yhtä selvä, jos niukkuuspolitiikan kohteeksi joutuneilla kansalaisilla olisi ollut äänioikeus? Enpä usko.

Jo tällaisten yksinkertaisten ajatusharjoitusten perusteella käy ilmi, kuinka huonossa jamassa EU-demokratia tällä hetkellä on. Jos EU-tasolla harjoitettuun politiikkaan ei voi vaikuttaa EU-tason vaaleissa, jotakin on pahasti pielessä. Karu totuus on, että Euroopan parlamentti on yhä liian kaukana potentiaalistaan ollakseen merkittävä vallankäyttäjä. Eihän se pysty edes itse päättämään istuntopaikastaan, vaikka mepit ovat toistuvasti suuren enemmistön turvin ilmaisseet halukkuutensa lopettaa jokakuukautinen rekkaralli Strasbourgiin.  

Ongelman ratkaisu ei ole kuitenkaan EU-yhteistyön purkaminen vaan nimenomaan sen vahvistaminen. Parlamentin valtaa on kasvatettava jäsenmaiden vallan kustannuksella. Annan toisen esimerkin: verosuunnittelu ja veronkierto. Yritysten ja rikkaiden yksityishenkilöiden verosuunnittelun ja veronkierron takia EU-maat menettävät vuosittain arviolta lähes 1000 miljardia euroa verotuloja, jonka myötä hyvinvointivaltioiden ylläpitäminen on päivä päivältä mahdottomampi tehtävä. Yksittäiset kansallisvaltiot ovat täysin voimattomia tällaisten prosessien edessä, joten käytännössä ainut keino puuttua asiaan olisi EU-yhteistyön avulla. Viime vuonna 26 jäsenmaata 28:sta olikin valmiita puuttumaan asiaan tehostamalla pankkitietojen vaihtamista unionin sisällä, mutta nykytilanteesta hyötyvät Itävalta ja Luxemburg äänestivät vastaan, eikä asialle tehty mitään, koska päätös edellyttää yksimielisyyttä. Pari maata siis jarrutti onnistuneesti suuren enemmistön kannattamaa kehitystä, joka vain osoittaa sen, että tarvitsemme vahvaa ylikansallista demokratiaa tasapainottamaan ylikansallisen talouden ylilyöntejä. Jos EU ei tähän pysty, se menettää kansalaisten silmissä lopunkin uskottavuutensa sekä taloudellisena että poliittisena unionina.

Niin kauan kun demokratia ei yllä potentiaaliinsa EU-tasolla tai edes kansallisvaltioiden tasolla, niin kauan kun äänestämällä ei todellisuudessa voi muuttaa mitään, nykytilanteesta kärsivät kansalaiset tulevat tekemään ainoan rationaalisen ratkaisun mikä heillä on käytettävissään: äänestämään populistisia puolueita, jotka haistattavat pitkät koko touhulle, lupaavat tarjota suojaa Brysselin teknokratialta, palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Se on valheellinen lupaus, mutta toimii, koska parempaakaan tulevaisuuden näkymää ei ole tarjolla. Pisimmällä tämä huolestuttava kehitys on Unkarissa, jossa pääministeri Viktor Orbanin Fidesz-puolue on onnistunut saamaan kansan tuen nationalistis-autoritäärisen ohjelmansa taakse. Slavoj Žižek kuvaa Unkarin tilannetta vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan The Year of Dreaming Dangerously näin:  

“If the protection of democratic institutions necessarily goes hand in hand with continual impoverishment of the Hungarian people [as the result of the austerity measures imposed by the EU and IMF], we must not be amazed that Hungarian citizens show a little enthusiasm for restoring liberal democracy. In other words, you cannot have it both ways, a democratic revival and the neoliberal politics of austerity: the coffee of democratic revival can only be served without the cream of economic neoliberalism.”

Populismin tutkija Paul Taggart on todennut, että populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. EU-demokratia on  niin heikossa kunnossa, että kevään 2014 eurovaaleissa tulemme näkemään populististen puolueiden todellisen esiinmarssin. Ne tulevat huutamaan kuten Orban Unkarissa: ”Valta takaisin kansalle!”, ”Valta takaisin kansallisvaltioille!”, ”Loppu Brysselin ylivallalle!”, ”Itsenäisyys takaisin!”, ja ne tulevat saamaan kansanjoukot liikkeelle, koska ihmiset ovat turhautuneita politiikkaan, joka ei luo todellisuutta vaan reagoi vain taloudellis-tuotannollisiin välttämättömyyksiin. 

Länsimaisissa demokratioissa on tapana painottaa äänestämisen tärkeyttä, mutta meteli nousee heti, jos kansalaiset äänestävätkin väärin - "Populistit murskavoittoon - Markkinat hätääntyivät". Populismia ei kuitenkaan padota pelottelemalla, vaan tarjoamalla kansalaisille muita todellisia vaihtoehtoja, todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Liian monet kokevat, ettei äänestämisellä ole mitään väliä, koska kaikki jatkuu kuitenkin aivan kuten ennen. Tämän takia demokratia pitäisi nopeasti keksiä uudelleen.