Oodi Ikävälle

Julian Barnesin kirjassa Flaubertin papukaija todetaan jotenkin niin, että onni on mielikuvituksessa, ei teossa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista.

Suomalaisessa pop-musiikissa on yksi kappale, jossa tämä Barnesin ajatus sanallistettu kauniisti. Tuo kappale on Pave Maijasen Ikävä. Kappaleen kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat suomalaisen pop-lyriikan ehdotonta aatelia.

”Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan 

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan”

Näissä sanoissa on onnistuttu tavoittamaan hienosti hahmoton kaipuu, joka liittyy vanhenemiseen ja ajan kulumiseen. Vuodet vierivät yhä vauhdikkaammin ja menneisyyden painolasti kasvaa. Tulevaisuuden lisäksi alkaa pohtia myös jo elettyä, ehkä myös ikävöimään nuoruuttaan jo sitä eläessään, koska vuodet viilettävät aina ohi liian nopeasti. Tsekkikirjailija Milan Kunderan mukaan nostalgia on voimakkainta juuri varhaisessa nuoruudessa, kun eletyn elämän osuus on vielä mitätön. Kun ihminen vanhenee ja loppu lähestyy, jokainen hetki muuttuu arvokkaammaksi eikä aikaa riitä enää tuhlattavaksi muistoihin.

"Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan?
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan"

Nostalgia, melankolia,  rakkauden kaipuu, haaveet ja etsintä ovat sen ikävän rakennuspalikoita, josta Maijanen laulaa. Aika kultaa tunnetusti muistot. Muistoissaan saattaa kaivata sellaista maisemaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ainakaan sellaisena kuin sen muistaa, tai yrittää tavoittaa sitä yhden aurinkoisen lapsuuden kesäpäivän tunnelmaa, jolloin oli helppoa olla onnellinen. Lacanilaisen filosofian mukaan elämä on jatkuvaa "alkuperäisen nautinnon" etsimistä. Haaveita metsästäessämme huomaamme, että yhden haaveen toteutuminen nostaa pintaan vain seuraavat haaveet. Saavutettu nautinto ei koskaan vastaa odotettua nautintoa. Tästä kirjoittaa myös Kjell Westö romaanissaan Leijat Helsingin yllä:

”Riku etsii tiettyä säveltä. Sillä sellaisia me ollaan kaikki; koko elämän ajan me etsitään jotain sellaista joka me kerran kuultiin. 

Se sävel muuttaa kuitenkin väriä kuin kameleontti, sen jäljille ei ole helppo päästä. ”

Haaveillessamme usein idealisoimme haaveittemme kohteet siten, ettei todellisuus juuri koskaan voi yltää haaveittemme tasolle. Sitä mitä kaipaamme, ei ehkä olekaan.  Sama pätee myös meihin itseemme. Jokainen ihminen on arvoitus, yhtä lailla itselleen kuin muille. Se, miten näemme itsemme, ei välttämättä vastaa lainkaan sitä kuvaa, jonka muut ovat meistä muodostaneet, emmekä ehkä koskaan ole olleet sellaisia joina toiset ovat meidät nähneet. 

Olen kuunnellut Maijasen Ikävän ehkä kymmenen kertaa tällä viikolla. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla se nosti kyyneleet silmiin. Ehkä viidennen uudelleenkuuntelukerran jälkeen tunne laimeni jo sille tasolle, että pystyin analysoimaan, miksi kappale herättää minussa niin voimakkaita tunteita. Lopullista vastausta en ole löytänyt, eikä taidetta tarvitsekaan pilata liialla analyysillä. Opin, että jotenkin se liittyy tähän ikään, tähän elämänvaiheeseen, kolmekymppisyyteen,  ja siihen että olen sentimentaalinen hölmö. Nautin melankolisesta tunnelmasta. Minulle ikävä on pääosin positiivinen tunne.  Ikävää tuntiessani tiedän, että elämässäni on ollut jotain muistelemisen arvoista ja toisaalta on vielä niin paljon kaikkea, minkä haluaisin kokea.


Ps. Hienoa, että Pave Maijanen on mukana Vain elämää -sarjan seuraavalla tuotantokaudella. Pelottaa vaan hirveästi, että Ikävän tulee esittämään joku sellainen artisti, jolla ei ole sielussaan tarpeeksi syvyyttä ymmärtää sen nerokkuutta.