70-luku 50-lukulaisen silmin

Emeritusprofessori Matti Klingen muistelmat ovat edenneet 70-luvulle. Nuoruusvuosia kartoittaneen muistelmien ensimmäisen osan nimi Kadonnutta aikaa löytämässä olisi sopinut hyvin tämän kolmannenkin osan otsikoksi, sillä Klingen aikanaan huolellisesti tekemät muistiinpanot mahdollistavat paikoin erittäinkin yksityiskohtaisen menneisyyden rekonstruoinnin. Tarkat almanakka- ja päiväkirjamerkinnät sekä valokuvat menneiltä vuosilta luovat kerrontaan autenttisuutta ja uskottavuutta. Väljä taitto tekee kirjan helposti lähestyttäväksi, mutta turhan toiston olisi voinut karsia pois editointivaiheessa.

Muistelmien kaksi ensimmäistä osaa tai Klingen päiväkirjoja lukeneille Anarkisti kravatti kaulassa ei paljasta juuri uutta Matti Klingen persoonasta, tutkimusintresseistä, historianäkemyksestä tai ihanteista, mutta lähihistorian harrastajille se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia 70-lukuun näköalapaikalta.

70-luvun suuret aatteet olivat kommunismi, feminismi ja ekologismi. Klingen kaltaisen liberaalin eurooppalaisen näkökulmasta kaikkiin näihin aatteisiin liittyi luotaantyöntävää hurmoksellisuutta ja puritaanisuutta. Hän silti ymmärsi niiden sosiaalisen tilauksen, jonka näki silti olevan ratkaisevasti muualla kuin Suomessa.

Eräänlainen aate 70-luvun Suomessa ja muuallakin oli myös populismi, joka Klingen mukaan ilmeni ”vennamolaisuuden” lisäksi myös ajan romaanikirjallisuudessa, elokuvissa ja populaarimusiikissa. Ihannoitiin rääväsuista puhetta, karkeaa käytöstä, rahvaanomaisuutta ja tietoisen huonoa pukeutumista. Klingen näkökulmasta ajan synkein piirre ei siten ollutkaan poliittisessa historiassa revitelty ”suomettuminen”, jota Klinge pitää ”poliittisen historian poikien” liioittelemana myyttinä, vaan yleinen sosiaalinen- ja kulttuurinen rappio. Hän kirjoittaa: ”Tunnusomaisia [70-luvulle] olivat nopeasti ja halvalla rakennetut arkkitehtuuriltaan kammottavat lähiöt, keskustojen tuhoaminen, sivistyneen suomen kielen hävittäminen, kiroilun ja rumien sanojen ihastelu (modernin radikaalisuuden osoittajana!), yleinen kohteliaisuuden raaistuminen, teatterien muuntuminen huonokuuloisille soveltuvan huutamisen näyttämöiksi, pukeutumisen aikaisemmin ja myöhemmin voittamaton rähjäisyys ja niin edespäin. Dominoivaksi tuli edellisen vuosikymmenen lopulla ”vapautetun” joka paikan oluenmyynnin aiheuttama vulgäärin pöhnäisyyden leviäminen ja suosiminen. Maallemme eivät olleet kunniaksi massamatkat Leningradiin, Tallinnaan ja Etelä-Eurooppaankin vain juopottelun takia…”

70-luvun kulttuurimurros vaikutti myös yliopistoissa. Poliittisuus valtasi alaa ja monet porvarillisina pidetyt traditiot, kuten osakunnat joutuivat vastatuuleen. Yliopistojen sisäänottomäärät kasvoivat ja korkeakoulutus tuli mahdolliseksi yhä useammille. Tämän demokratisoitumisen vastapuolena yliopisto instituutiona arkipäiväistyi ja sen arvostus laski. Professoreiden privilegioita purettiin pikku hiljaa tuomarinoikeuksista lähtien ja ajatus ylioppilaista yliopiston asiakkaina nosti ensi kertaa päätään. Professori Klinge oli vielä tasavallan presidentin nimittämä virkamies, josta hän oli ylpeä. Yliopistojen hallintouudistusten myötä tästäkin perinteestä luovuttiin.

Pimeistä kulttuuripiirteistä huolimatta 70-luku oli Klingelle todellinen läpimurron vuosikymmen. Lukuisat hänen teoksensa ja tutkielmansa saivat kiitosta ja herättivät keskustelua. Hänet valittiin vakituiseen professuuriin Helsingin yliopistoon ja säännölliset televisioesiintymiset sementoivat hänen asemansa yhtenä kansakunnan näkyvimmistä intellektuelleista. Lisäksi hänet vielä hyväksyttiin saavutustensa ja mondeenin olemuksensa vuoksi osaksi sosiaalista eliittiä. Muistelmissa onkin lukuisia kuvauksia vuorineuvosten ja suurlähettiläiden kutsuilta. Myös Tamminiemen ja presidentinlinnan ovet avautuivat Klingelle, joka toimi muutamien valtiovierailujen yhteydessä presidentti Kekkosen tulkkina. Kaiken tämän tunnustuksen ja glorian vuoksi onkin hieman yllättävää, kuinka katkerilta jotkut muistelmien katkelmat vaikuttavat. Eikö Klinge yleisestä arvonannosta huolimatta saanut sittenkään omasta mielestään ansioidensa mukaan?

Tutkija-Klingeä on vuosikymmenten varrella kritisoitu paljon siitä, että hänen teoksissaan käsitellään liikaa sivistyneistöä, virkamiehistöä, papistoa ja aristokratiaa, ja aivan liian vähän ”kansaa”. Tällaisen kritiikin esittäjät löytävät tästäkin kirjasta helpon kohteen. Niille taas, jotka ovat avoimin mielin kiinnostuneista kurkistamaan 70-luvun ”sivistysporvarilliseen” maailmaan Klingen teos tarjoaa kiehtovan lukuelämyksen. Klinge kuvaa aikakauden seurustelutapoja, verkostoja ja verkostoitumisriittejä tarkalla sosiologisella silmällä, josta riittää ammennettavaa myös kyseistä ajanjaksoa tutkiville historioitsijoille. Hänen ihmiskuvauksensa ovat rehellisiä, välillä armottomiakin, mutta juuri siksi myös kiinnostavia.

Klingen tyyli kirjoittaa kiehtoo kaltaistani simpsoneiden ja southparkkien parissa varttunutta 90-lukulaista, koska siitä puuttuu täysin ajallemme tyypillinen ironinen etäännytys. Tästä seuraa ajoittain tahatonta komiikkaakin, kun henkiseksi 50-lukulaiseksi itseään tituleeraava flanööri keikaroi keskiaikaisten linnojen käytävillä ja laukoo latinankielisiä sitaatteja. Klingeä itseään tämä tuskin haittaa. Hän seisoo vakaasti kannattamiensa sivistysporvarillisten arvojen takana, joka on myös hänen tyylinsä salaisuus. Se on tunnistettava ja ajallemme niin vieras, että se kiehtoo. Usein huomaa jo pelkän otsikon perusteella arvuuttelevansa, mikähän lienee ”klingeläinen” tulkinta tästä aiheesta. Sitä ei voi sanoa monien tieteentekijöiden osalta. Siksi olenkin vakuuttunut, että jos Vain elämää -sarjasta järjestettäisiin versio suomalaisille tieteentekijöille, olisi Matti Klingellä itseoikeutettu paikka sen ensimmäisellä tuotantokaudella.

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 11.11.2015)

Nuoruus

Mitkä ovat nuoruuden tunnusmerkit? Milloin nuoruuden voi julistaa päättyneeksi?

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina. Varmaan siksi, että olen tämän tästä yllättänyt itseni nostalgisoimasta menneitä aikoja.

Menneiden muisteleminenhan ei sinänsä ole vielä varma merkki nuoruuden päättymisestä, mutta sen tuleminen tavaksi on. Samoin on auringonlaskukuvien kanssa. Mitä enemmän auringonlaskukuvia henkilö lataa sosiaaliseen mediaan, sitä varmemmin hän on ohittanut tuon myyttisen vaiheen elämässä, jota kutsumme nuoruudeksi.

Ostin ensimmäiset juoksutrikooni vuonna 2007. En vielä silloin nähnyt hankinnassa mitään symbolista. Jälkikäteen olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se oli ensimmäinen askeleeni kohti aikuisuutta. En enää kaivannut adrenaliiniryöppyjä ja jännitystä vaan pitkiä tasaisen vauhdin lenkkejä ja filosofista pohdintaa. Kun vielä samana vuonna yritin tarrautua kiinni nuoruuteen lähtemällä reppureissaamaan Etelä-Amerikkaan, lopputulos oli katastrofi. Kaikki se vapaus, huolettomuus ja päämäärättömyys melkein musersi minut. Tahdoin takaisin kotiin kirjojen, pururatojen ja rutiinien pariin. Osaltani Moottoripyöräpäiväkirja oli kirjoitettu jo ennen matkaa.  

Siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen on veteen piirretty viiva. Sitä määrittävät ainakin kulttuuriset ja biologiset tekijät, mutta lopulta kyse on vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, omasta tuntemuksesta. Mitään absoluuttista aiheesta on mahdotonta sanoa. Voimme vain kuvata kokemuksiamme ja katsoa, kuinka ne resonoivat toisissa. Kirjailija Patrick Modianon kuvaus on yksi kauneimmista:

"Eräänä päivä kun he ajoivat jyrkkäreunaista vuoristotietä Nizzan ja Villefrancen välillä, Louis koki omituisen keveyden- ja turtumuksentunteen ja olisi halunnut tietää kokiko Odile samaa.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun."

Modianon kuvauksessa nuoruuden taakse jääminen on helpotus. Louis ja  Odile ovat karkumatkalla vanhasta elämästään. He ovat jättäneet kaiken taakseen ja matkaavat kohti uutta alkua, uutta vaihetta elämässään. Nuoruuden taakse jääminen on heille vapauden alku.

Päinvastaiset kuvaukset nuoruudesta lienevät yleisempiä. Ainakin minulle on Hollywood-elokuvista, romaaneista ja vanhempien ihmisten kertomuksista jäänyt sellainen kuva, että juuri nuoruus on ihmisen parasta aikaa josta täytyy ottaa kaikki irti. Silloin täytyy uskaltaa elää ja kartuttaa kokemuksia, koska aikuisuus töineen, asuntolainoineen, lapsineen ja muine velvollisuuksineen on jo nurkan takana.

Nuoruus on etsinnän aikaa. Nuorina ihmiset etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Pohtivat vajavaisin tiedoin, mitä haluat tehdä elämässään ja tekevät valintoja, jotka vievät heitä johonkin suuntaan. Joillekin kaikki on selvää alusta saakka, mutta monet ovat täynnä epäilyksiä ja yrittävät pitään korttinsa auki niin pitkään kuin mahdollista. Suunnan valitseminen on yhä vaikeampaa maailmassa, jossa vaihtoehtoisten polkujen määrä tuntuu lähes loputtomalta. Siksi itseään ja elämäntarkoitustaan etsivien kolmekymppisten määrä on dramaattisesti kasvanut länsimaissa viime vuosikymmeninä. Tiedän asian omakohtaisesti, koska olen yksi heistä.

Vaikka olenkin viime aikoina yllättänyt itseni muistelemasta kaihoisasti menneitä, en silti kaipaa takaisin menneisiin aikoihin. Itse asiassa minulla on jo pitkään ollut tuntemus, että elämä on vuosi vuodelta parempaa. Maailmankuvani on selkiytynyt ja tiedän yhä selvemmin mikä on tärkeää ja mikä ei. En ota elämää enää niin tosissaan. Tunnen itseni paremmin. Olen tullut levollisemmaksi mutta toivottavasti en kuitenkaan lauhkeaksi.

Yksi suosikkikirjailijoistani Gustave Flaubert kuvasi suhtautumistaan työhön ja elämään, tai oikeastaan ihan kaikkeen, suorana linjana (la ligne droite), joka johti poispäin itsekeskeisyydestä, huomion ylettömästä keskittämisestä "minään", pienen pieneen partikkeliin tässä maailmassa. Se näkyi myös hänen romaanitaiteessaan, jossa omien tuntojen tarkka havainnointi vaihtui pikku hiljaa ympäröivän todellisuuden tarkkailuun.

Omassa elämässäni en näe mitään suoraa linjaa, mutta haluaisin Flaubertin tavoin ainakin kuvitella olevani matkalla poispäin itsekeskeisyydestä. Tarkoittipa se sitten nuoruuden taakse jättämistä tai ei.

"Lapsuudestani tähän hetkeen saakka on ollut vain ainoa suuri suora linja. Ja kun en ole uhrannut mitään intohimolle, kun en ole koskaan sanonut: nuoruuden täytyy mennä ohi, nuoruus ei menekään ohi. Olen vielä täynnä raikkautta kuin kevät. Minussa on laveana virtaava vuo, jotain joka poreilee lakkaamatta eikä ehdy. Tyyli ja lihakset, kaikki on vielä joustavaa, ja jos hiukset tippuvatkin ohimoiltani, sulkani eivät luullakseni ole menettäneet mitään tuuheudestaan."

Nostalgia

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
- Pave Maijanen

Nostalgia on jännä juttu. Joka kerta kun pyöräilen Helsingin 70-80-luvulla rakennetuissa lähiöissä, minut yllättää vahva tuttuuden tunne. Tulee lämmin fiilis. Koko se lähiöstruktuuri urheilukenttineen, viheralueineen, kouluineen ja ostareineen on niin samanlainen ympäri Suomen, että vierailu Helsingin lähiöissä herättää lapsuusmuistoja Kuopion lähiöistä. Tekee ihan mieli hidastaa vauhtia ja kurkkia ikkunoista sisään kuinka ihmiset elävät omaa tavallista lähiöelämäänsä. Jokin kumma siinä kiehtoo.

Tsekkikirjailija Milan Kunderan mukaan nostalgia on voimakkainta juuri varhaisessa nuoruudessa, kun eletyn elämän osuus on vielä mitätön. Kun ihminen vanhenee ja loppu lähestyy, jokainen hetki muuttuu arvokkaammaksi eikä aikaa riitä enää tuhlattavaksi muistoihin.

En osaa kommentoida asiaa vanhempien ihmisen näkövinkkelistä mutta näin kolmekymppisen perspektiivistä Kunderan toteamuksessa on perää. Olen havainnut omassa kaveripiirissäni ja ikätovereitteni keskuudessa kotiseutufiilistelyn ja kaiken muun kaihoisan menneiden muistelun lisääntyneen eksponentiaalisisti kolmenkympin rajapyykin jälkeen. Ehkä juuri se on varmin merkki nuoruuden päättymisestä. Toisaalta brittikirjailija Julian Barnes todennut osuvasti, että onni on mielikuvituksessa, ei teossa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista.

Kaikki tietävät, että aika kultaa muistot. Muistoissaan saattaa kaivata sellaista maisemaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ainakaan sellaisena kuin sen muistaa, tai yrittää tavoittaa sitä yhden aurinkoisen lapsuuden kesäpäivän tunnelmaa, jolloin oli helppoa olla onnellinen. Ajatus taakse jätetyistä 'kullanhohtoisista päivistä' on järjetön illuusio, koska eiväthän ne lähiöt oikeasti kummoisia olleet saatikka ne lukuisat DDR:n tuotteet, joita monet entiset itäsaksalaiset yhä kaihoisasti kaipaavat. Mutta nostalgia ei perustukaan järkeen vaan tunteeseen.   

Termi nostalgia on johdettu kreikankielisistä sanoista nostos (paluu) ja algos (kärsimys). Näin tulkittuna nostalgia on siis kärsimystä tyydyttämättömästä kotiinpaluun toiveesta. Itse koen kuitenkin nostalgian enemmän lämpimänä kaipauksena poissaolevaa kohtaan kuin tuskana. Se on pääosin hahmotonta kaipausta sitä kohtaan, mitä on joskus ollut, kuin myös sitä kohtaan, mitä ei ole koskaan ollutkaan.

En siis ainakaan tiedostaen haaveile muuttavani takaisin kuopiolaiseen lähiöön. Ainakaan vielä.

Modianon maailma

Karl-Ove Knausgård kuvaa Taisteluni-sarjan viidennessä osassa, kuinka hän ymmärsi lukiessaan V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitusta, ettei kirjassa välttämättä tarvitse edes olla juonta.

"Ajattelin, että proosa oli sellaista missä voi levätä, samalla tavoin kuin voi levätä jossakin paikassa, puun alla tai tuolissa puutarhassa, ja että siinä itsessään oli arvoa."

Knausgårdin havainto palasi mieleeni luettuani pari Patrick Modianon teosta. Molemmissa kirjoissa oli kyllä jonkinlainen juoni mutta sen selittäminen ei kerro niistä mitään oleellista. Oleellista on Modianon sanoilla esiin loihtima omalaatuinen maailma, jossa minäänsä etsivien ihmisten elämänkulkua määräävät sattuma, epätodennäköiset tilanteet sekä tyhjästä ilmestyvät ja tyhjyyteen katoavat ihmiset. Jan Blomstedt kuvaa sitä Kadonnut kortteli -kirjan esipuheessa osuvasti lempeän painajaisen ja hiljaisen huumorin maailmaksi.

Modianon taide on muistamisen ja unohtamisen taidetta. Hänen kirjoissaan menneisyys on kuin toinen maailma, johon yhteydet ovat tavalla tai toisella katkenneet. Muistoja leimaa epäyhtenäisyys ja epäjatkuvuus, jonka vuoksi menneisyys näyttäytyy outona, aavemaisena ja epätodellisena. Identiteetti on vaarassa pirstoutua, kun menneisyyden minän ja nykyisyyden minän muistojen välistä kuilua ei saa kurottua umpeen.

Modianon henkilöt ovat kuin siluetteja, taustastaan irti repäistyjä ja menneisyytensä menettäneitä ihmisiä, varjokuvia. Välillä valo kohdistetaan johonkin heistä hieman tarkemmin ja yksityiskohtaisemmat muistikuvat tuovat hetkellisesti lihaa luiden ympärille. Seuraava kappale taas hajottaa kokonaisuuden, eikä jäljelle jää kuin siluetti, joka on entisestään hämärtynyt reunoiltaan. Modianon maailmassa muistot loittonevat ja palaavat yhtenään, lämmin nostalgia vuorottelee kipeiden traumojen kanssa.

Franz Kafkan tavoin Modiano on onnistunut loihtimaan romaaneihinsa omaleimaisen tunnelman, jota ei voi oikeastaan kuvata kuin modianolaiseksi. Välillä tekstit herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia, mutta kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää kirjain kirjaimelta, koska Modiano ei ole ensisijaisesti psykologinen tai filosofinen kirjailija. Modianon lukijan täytyy vain uskaltaa heittäytyä modianolaiseen maailmaan, missä pätevät loppujen lopuksi vain modianolaiset lainalaisuudet. Se ei välttämättä ole helppoa kuin puun alla tai tuolissa lepääminen mutta taatusti rikastuttava kokemus. Aivan kuten Blomstedt toteaa mainiossa esipuheessaan:

"Aidoimmat kirjalliset kokemukset eivät edusta elettyä kokemusta, ne ovat itsessään kokemusta, jota ei voida korvata muilla kokemuksilla."