Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina. Varmaan siksi, että olen tämän tästä yllättänyt itseni nostalgisoimasta menneitä aikoja.
Menneiden muisteleminenhan ei sinänsä ole vielä varma merkki nuoruuden päättymisestä, mutta sen tuleminen tavaksi on. Samoin on auringonlaskukuvien kanssa. Mitä enemmän auringonlaskukuvia henkilö lataa sosiaaliseen mediaan, sitä varmemmin hän on ohittanut tuon myyttisen vaiheen elämässä, jota kutsumme nuoruudeksi.
Ostin ensimmäiset juoksutrikooni vuonna 2007. En vielä silloin nähnyt hankinnassa mitään symbolista. Jälkikäteen olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se oli ensimmäinen askeleeni kohti aikuisuutta. En enää kaivannut adrenaliiniryöppyjä ja jännitystä vaan pitkiä tasaisen vauhdin lenkkejä ja filosofista pohdintaa. Kun vielä samana vuonna yritin tarrautua kiinni nuoruuteen lähtemällä reppureissaamaan Etelä-Amerikkaan, lopputulos oli katastrofi. Kaikki se vapaus, huolettomuus ja päämäärättömyys melkein musersi minut. Tahdoin takaisin kotiin kirjojen, pururatojen ja rutiinien pariin. Osaltani Moottoripyöräpäiväkirja oli kirjoitettu jo ennen matkaa.
Siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen on veteen piirretty viiva. Sitä määrittävät ainakin kulttuuriset ja biologiset tekijät, mutta lopulta kyse on vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, omasta tuntemuksesta. Mitään absoluuttista aiheesta on mahdotonta sanoa. Voimme vain kuvata kokemuksiamme ja katsoa, kuinka ne resonoivat toisissa. Kirjailija Patrick Modianon kuvaus on yksi kauneimmista:
"Eräänä päivä kun he ajoivat jyrkkäreunaista vuoristotietä Nizzan ja Villefrancen välillä, Louis koki omituisen keveyden- ja turtumuksentunteen ja olisi halunnut tietää kokiko Odile samaa.
Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun."
Modianon kuvauksessa nuoruuden taakse jääminen on helpotus. Louis ja Odile ovat karkumatkalla vanhasta elämästään. He ovat jättäneet kaiken taakseen ja matkaavat kohti uutta alkua, uutta vaihetta elämässään. Nuoruuden taakse jääminen on heille vapauden alku.
Päinvastaiset kuvaukset nuoruudesta lienevät yleisempiä. Ainakin minulle on Hollywood-elokuvista, romaaneista ja vanhempien ihmisten kertomuksista jäänyt sellainen kuva, että juuri nuoruus on ihmisen parasta aikaa josta täytyy ottaa kaikki irti. Silloin täytyy uskaltaa elää ja kartuttaa kokemuksia, koska aikuisuus töineen, asuntolainoineen, lapsineen ja muine velvollisuuksineen on jo nurkan takana.
Nuoruus on etsinnän aikaa. Nuorina ihmiset etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Pohtivat vajavaisin tiedoin, mitä haluat tehdä elämässään ja tekevät valintoja, jotka vievät heitä johonkin suuntaan. Joillekin kaikki on selvää alusta saakka, mutta monet ovat täynnä epäilyksiä ja yrittävät pitään korttinsa auki niin pitkään kuin mahdollista. Suunnan valitseminen on yhä vaikeampaa maailmassa, jossa vaihtoehtoisten polkujen määrä tuntuu lähes loputtomalta. Siksi itseään ja elämäntarkoitustaan etsivien kolmekymppisten määrä on dramaattisesti kasvanut länsimaissa viime vuosikymmeninä. Tiedän asian omakohtaisesti, koska olen yksi heistä.
Vaikka olenkin viime aikoina yllättänyt itseni muistelemasta kaihoisasti menneitä, en silti kaipaa takaisin menneisiin aikoihin. Itse asiassa minulla on jo pitkään ollut tuntemus, että elämä on vuosi vuodelta parempaa. Maailmankuvani on selkiytynyt ja tiedän yhä selvemmin mikä on tärkeää ja mikä ei. En ota elämää enää niin tosissaan. Tunnen itseni paremmin. Olen tullut levollisemmaksi mutta toivottavasti en kuitenkaan lauhkeaksi.
Yksi suosikkikirjailijoistani Gustave Flaubert kuvasi suhtautumistaan työhön ja elämään, tai oikeastaan ihan kaikkeen, suorana linjana (la ligne droite), joka johti poispäin itsekeskeisyydestä, huomion ylettömästä keskittämisestä "minään", pienen pieneen partikkeliin tässä maailmassa. Se näkyi myös hänen romaanitaiteessaan, jossa omien tuntojen tarkka havainnointi vaihtui pikku hiljaa ympäröivän todellisuuden tarkkailuun.
Omassa elämässäni en näe mitään suoraa linjaa, mutta haluaisin Flaubertin tavoin ainakin kuvitella olevani matkalla poispäin itsekeskeisyydestä. Tarkoittipa se sitten nuoruuden taakse jättämistä tai ei.
"Lapsuudestani tähän hetkeen saakka on ollut vain ainoa suuri suora linja. Ja kun en ole uhrannut mitään intohimolle, kun en ole koskaan sanonut: nuoruuden täytyy mennä ohi, nuoruus ei menekään ohi. Olen vielä täynnä raikkautta kuin kevät. Minussa on laveana virtaava vuo, jotain joka poreilee lakkaamatta eikä ehdy. Tyyli ja lihakset, kaikki on vielä joustavaa, ja jos hiukset tippuvatkin ohimoiltani, sulkani eivät luullakseni ole menettäneet mitään tuuheudestaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti