”Altiero Spinelli ei ollut kommunisti. Hän kyllä kuului
nuorena Italian kommunistiseen puolueeseen, mutta kuultuaan Stalinin
puhdistuksista, hän teki lopullisen pesäeron puolueeseen. Hän siis ei ollut
kommunisti.”, vakuutteli Eurooppafederalistien pitkäaikainen vaikuttaja Francesco
Gui Ventotenen federalismiseminaarin avanneessa puheenvuorossaan. Asia
tehtiin heti alkuun selväksi niin moneen kertaan, että rupesi jo
mietityttämään, mikä lopulta olikaan totuus. Oliko Spinelli sittenkin
kommunisti?
Mutta naljailu sikseen. Osallistuin elo-syyskuun taitteessa järjestettyyn Ventotenen kansainväliseen federalismiseminaariin, joka järjestettiin nyt jo 32. kertaa. Kuten jo seminaarin nimestä käy ilmi, tapahtumapaikkana toimii Etelä-Italiassa sijaitseva Ventotenen saari. Syy tähän on selvä: italialainen Altiero Spinelli, yksi eurooppalaisen federalismin ja Euroopan yhdistymisen tärkeimmistä alullepanijoista, oli vangittuna Ventonen vieressä sijainneella Santo Stefanon vankilasaarella vuosina 1941−1944. Siellä hän kirjoitti yhdessä Ernesto Rossin kanssa niin sanotun Ventotenen manifestin, joka on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista vetoomuksista yhtenäisen Euroopan luomiseksi. Siitä lähtien Ventotenella on ollut erityinen paikka eurooppalaisten federalistien sydämissä.
Mutta naljailu sikseen. Osallistuin elo-syyskuun taitteessa järjestettyyn Ventotenen kansainväliseen federalismiseminaariin, joka järjestettiin nyt jo 32. kertaa. Kuten jo seminaarin nimestä käy ilmi, tapahtumapaikkana toimii Etelä-Italiassa sijaitseva Ventotenen saari. Syy tähän on selvä: italialainen Altiero Spinelli, yksi eurooppalaisen federalismin ja Euroopan yhdistymisen tärkeimmistä alullepanijoista, oli vangittuna Ventonen vieressä sijainneella Santo Stefanon vankilasaarella vuosina 1941−1944. Siellä hän kirjoitti yhdessä Ernesto Rossin kanssa niin sanotun Ventotenen manifestin, joka on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista vetoomuksista yhtenäisen Euroopan luomiseksi. Siitä lähtien Ventotenella on ollut erityinen paikka eurooppalaisten federalistien sydämissä.
Spinelli, poliittinen sankari
Harmaahiuksisen herrasmiehen Frascesco Guin avausluennon tarkoituksena oli vakuuttaa nuori kansainvälinen kuulijakunta siitä, että Altiero Spinellin ajatuksilla on yhä merkitystä nykypäivän Euroopassa. Hän pyrki sitomaan Spinellin Ventonen manifestissa esittämiä ajatuksia ajankohtaisiin keskusteluihin, kuten nuorisotyöttömyyteen ja demokratiavajeeseen, mutta minulle jäi hänen alustuksestaan päällimmäisenä mieleen hänen kuvailunsa Spinellistä henkilönä. Gui oli tavannut Spinellin useaan otteeseen, ja vaikutus oli selvästi lähtemätön: ”Suurisydäminen visionääri, heltymätön taistelijaluonne, loistava seuramies…”, Gui kuvaili.
Samanlaista suurmieskultin rakentamista oli havaittavissa myös Ventotenen manifestin englanninkielisen laitoksen esipuheessa, jonka ostin saarelta. Siinä Spinelliä luonnehditaan poliittiseksi sankariksi, joka jaksoi taistella ihanteidensa puolesta ja puskea eteenpäin kuin mummo lumihangessa, vaikka ajat olivat vaikeat ja tehtävä lähes mahdoton. Esipuhe päättyy sitaattiin Max Weberin tunnetusta esseestä Politiikka ammattina (Politik als Beruf), jonka mukaan vain henkilöllä, jolla on voimia uhmata kaikkia todennäköisyyksiä, voi olla todellinen kutsumus politiikkaan.
Vastaavaan hehkutukseen olisi vaikea kuvitella törmäävänsä Suomessa muualla kuin ehkä Paavo Väyrysen omaelämäkerrassa. Eurooppafederalistien kansainvälisen kattojärjestön UEF:n pääsihteeri Paolo Vacca kuitenkin korosti puheenvuorossaan, ettei Ventotenen seminaarin tarkoitus olekaan antaa puolueetonta kuvaa federalistisesta ajattelusta, vaan kasvattaa uusia sukupolvia spinelliläiseen ajatteluun. Hänen mukaansa tuon ajattelun kulmakiviä ovat rauha, antifasismi, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Spinellin ajatuksia
Olin tutustunut Spinellin kirjoituksiin jo ennen Ventotenen matkaa ja yllättynyt hänen Eurooppa-ajatteluaan vahvasti leimaavasta henkisestä ja moraalisesta missiosta. Spinelli tuntui elämänsä loppuun asti uskovan, että liittovaltio − Euroopan Yhdysvallat − olisi paras keino turvata rauha ja vapaus, mutta myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa. Hänelle federalismin edistäminen oli eräänlainen emansipaatio- ja vapaustaistelu, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä oli tietysti päästä eroon sotien ja sorron perisyistä, nationalismista ja kansallisvaltioista. Spinellin omaa taustaa vasten tavoitteet olivat helposti ymmärrettäviä. Istuihan hän yli kymmenen vuotta vankilassa fasistisen hallinnon alaisuudessa. Harva nykypäivän eurooppalainen kuitenkaan enää asettaa Euroopan integraatiolle samoja toiveita tai tavoitteita kuin Spinelli. Yleisempää lienee, että kriisien ryvettämä EU nähdään pikemminkin ongelmien syynä kuin niiden minkäänlaisena ratkaisuna.
Spinelliläisen ajattelun mukaan nykyinen Euroopan kaaostila johtuu pitkälti siitä, että integraation rakentaminen tehtiin alusta alkaen väärin. Ylikansallisten toimielinten kuten Euroopan parlamentin tai komission toimivalta olisi pitänyt turvata alusta pitäen perustuslailla. Vain siten olisi voitu varmistaa, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa, niin kuin nyt on käynyt. Spinellin väitetäänkin joskus todenneen, että Jean Monnet, EU:n perustajahahmoista ehkä tunnetuin, ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin. Integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle Monnet’n metodilla, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi.
Kun Eurooppa ei riitä
Tällaisia aatehistoriallisia alustuksia spinelliläisestä näkökulmasta toivoin kuulevani Ventonen saarella, mutta pettymyksekseni valtaosa seminaariluennoista käsittelikin integraation ajankohtaisia kysymyksiä käytännöllisistä perspektiiveistä, kuten puolustuspolitiikan ja euroalueen näkökulmista. Näistä olin jo työni ja harrastuneisuuteni puolesta perillä muutenkin. Yllättävää oli myös se, kuinka paljon aikaa käytettiin globaalin federalismin pohtimiseen. Toki pyrkimys saada federalismi leviämään Euroopan jälkeen muuallekin maailmaan oli mainittu jo Ventotenen manifestissa ja siten myös yksi Spinellin keskeisistä haaveista. Ottaen kuitenkin huomioon, kuinka kaukana tuosta federalistisesta ”haavekuvasta” ollaan vielä Euroopassakin, tällaiset keskustelut ylittivät jopa kaltaiseni haaveilijan ymmärryksen.
Eteläeurooppalaiseen tapaan viikon aikana keskusteltiin paljon. Jokaisen luennon jälkeen keskustelua jatkettiin pienryhmissä, joiden ”tulokset” vielä lopuksi esiteltiin koko porukalle. Keskustelujen taso vaihteli paljon. Huomasin, että osallistujien keskimääräinen Eurooppa-asioiden tuntemus ei ollut kovin korkeatasoinen. Euroopan ulkopuolelta tulleiden osallistujien osalta sen vielä jotenkin ymmärsi (mukana oli myös pari intialaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kiinalainen ja muutama israelilainen), mutta jopa Eurooppa-liikkeen nuorilla aktiiveilla tuntui olevan suuria aukkoja perustiedoissaan. Tästä huolimatta heidän uskonsa federalismin autuaaksi tekevään voimaan oli vankkumaton. Siitä jäi kieltämättä vaikutelma, että ehkä federalismi olikin heille enemmän asenne, makumieltymys tai tapa, kuin oikea poliittinen vakaumus. Voin olla väärässäkin.
Näistä kriittisistä huomioista huolimatta viikko Ventotenessä oli ikimuistoinen. Se vahvisti uskoani integraation merkityksestä ja eurooppalaisten ratkaisujen tärkeydestä. Sukupolvemme kohtaamat ongelmat ovat niin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa, että olisi järjetöntä olla etsimättä niihin yhteisiä ratkaisuja. Luulen ja toivon, että useille itseäni nuoremmille eurooppalaisille tämä on vielä enemmän itsestään selvää.
Näin muutamien seminaarin osallistujien yllä Eurooppafederalistien nuorisojärjestön JEF:in t-paidan, jossa luki teksti ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one”. Lause on tietysti lainaus John Lennonin kappaleesta ”Imagine”, jossa haaveillaan ikuisesta rauhasta ihmisten välillä. Minusta idea oli hauska ja toteutus erittäin onnistunut − onhan rauhanaate keskeinen osa myös spinelliläistä aateperintöä. Ja niin pöhkö kuin se ajatus maailmanfederalismista nyt olikin, niin mukava sitä oli siinä liu’utella edestakaisin, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri kimalteli kauniisti horisontissa. Sai haaveilla ja leikkiä ajatusleikkejä. Eihän unelmien tarvitse realistisia ollakaan.
Olin tutustunut Spinellin kirjoituksiin jo ennen Ventotenen matkaa ja yllättynyt hänen Eurooppa-ajatteluaan vahvasti leimaavasta henkisestä ja moraalisesta missiosta. Spinelli tuntui elämänsä loppuun asti uskovan, että liittovaltio − Euroopan Yhdysvallat − olisi paras keino turvata rauha ja vapaus, mutta myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa. Hänelle federalismin edistäminen oli eräänlainen emansipaatio- ja vapaustaistelu, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä oli tietysti päästä eroon sotien ja sorron perisyistä, nationalismista ja kansallisvaltioista. Spinellin omaa taustaa vasten tavoitteet olivat helposti ymmärrettäviä. Istuihan hän yli kymmenen vuotta vankilassa fasistisen hallinnon alaisuudessa. Harva nykypäivän eurooppalainen kuitenkaan enää asettaa Euroopan integraatiolle samoja toiveita tai tavoitteita kuin Spinelli. Yleisempää lienee, että kriisien ryvettämä EU nähdään pikemminkin ongelmien syynä kuin niiden minkäänlaisena ratkaisuna.
Spinelliläisen ajattelun mukaan nykyinen Euroopan kaaostila johtuu pitkälti siitä, että integraation rakentaminen tehtiin alusta alkaen väärin. Ylikansallisten toimielinten kuten Euroopan parlamentin tai komission toimivalta olisi pitänyt turvata alusta pitäen perustuslailla. Vain siten olisi voitu varmistaa, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa, niin kuin nyt on käynyt. Spinellin väitetäänkin joskus todenneen, että Jean Monnet, EU:n perustajahahmoista ehkä tunnetuin, ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin. Integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle Monnet’n metodilla, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi.
Tällaisia aatehistoriallisia alustuksia spinelliläisestä näkökulmasta toivoin kuulevani Ventonen saarella, mutta pettymyksekseni valtaosa seminaariluennoista käsittelikin integraation ajankohtaisia kysymyksiä käytännöllisistä perspektiiveistä, kuten puolustuspolitiikan ja euroalueen näkökulmista. Näistä olin jo työni ja harrastuneisuuteni puolesta perillä muutenkin. Yllättävää oli myös se, kuinka paljon aikaa käytettiin globaalin federalismin pohtimiseen. Toki pyrkimys saada federalismi leviämään Euroopan jälkeen muuallekin maailmaan oli mainittu jo Ventotenen manifestissa ja siten myös yksi Spinellin keskeisistä haaveista. Ottaen kuitenkin huomioon, kuinka kaukana tuosta federalistisesta ”haavekuvasta” ollaan vielä Euroopassakin, tällaiset keskustelut ylittivät jopa kaltaiseni haaveilijan ymmärryksen.
Eteläeurooppalaiseen tapaan viikon aikana keskusteltiin paljon. Jokaisen luennon jälkeen keskustelua jatkettiin pienryhmissä, joiden ”tulokset” vielä lopuksi esiteltiin koko porukalle. Keskustelujen taso vaihteli paljon. Huomasin, että osallistujien keskimääräinen Eurooppa-asioiden tuntemus ei ollut kovin korkeatasoinen. Euroopan ulkopuolelta tulleiden osallistujien osalta sen vielä jotenkin ymmärsi (mukana oli myös pari intialaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kiinalainen ja muutama israelilainen), mutta jopa Eurooppa-liikkeen nuorilla aktiiveilla tuntui olevan suuria aukkoja perustiedoissaan. Tästä huolimatta heidän uskonsa federalismin autuaaksi tekevään voimaan oli vankkumaton. Siitä jäi kieltämättä vaikutelma, että ehkä federalismi olikin heille enemmän asenne, makumieltymys tai tapa, kuin oikea poliittinen vakaumus. Voin olla väärässäkin.
Näistä kriittisistä huomioista huolimatta viikko Ventotenessä oli ikimuistoinen. Se vahvisti uskoani integraation merkityksestä ja eurooppalaisten ratkaisujen tärkeydestä. Sukupolvemme kohtaamat ongelmat ovat niin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa, että olisi järjetöntä olla etsimättä niihin yhteisiä ratkaisuja. Luulen ja toivon, että useille itseäni nuoremmille eurooppalaisille tämä on vielä enemmän itsestään selvää.
Näin muutamien seminaarin osallistujien yllä Eurooppafederalistien nuorisojärjestön JEF:in t-paidan, jossa luki teksti ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one”. Lause on tietysti lainaus John Lennonin kappaleesta ”Imagine”, jossa haaveillaan ikuisesta rauhasta ihmisten välillä. Minusta idea oli hauska ja toteutus erittäin onnistunut − onhan rauhanaate keskeinen osa myös spinelliläistä aateperintöä. Ja niin pöhkö kuin se ajatus maailmanfederalismista nyt olikin, niin mukava sitä oli siinä liu’utella edestakaisin, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri kimalteli kauniisti horisontissa. Sai haaveilla ja leikkiä ajatusleikkejä. Eihän unelmien tarvitse realistisia ollakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti