tiistai 4. lokakuuta 2016

Liikaa tunnetta, liian vähän ajatuksia

Viikonloppu vierähti kotikonnuilla.Vähän oli taas haikeaa jättää Kuopio taakse. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Sirpa Kähkösen tuoreimmasta Kuopio-romaanista Tankkien kesä.

Toki kirjassa oli hetkensä. Ajoittain oikein hyvin kuvattua 1960-luvun lopun ajankuvaa ja kiinnostavia historiallisia anekdootteja. Sokkari on juuri valmistunut ja nuoret tappelevat kongissa. Uusi kolossaalinen keskussairaala hämmentää mittasuhteillaan. Likavedet johdetaan yhä Kuopionlahden rantaan. Vanhoja puutaloja puretaan vahvan edistysuskon nimissä.

Sunnuntailenkillä tulikin mulkoiltua noita harvoja säilyneitä puutalokortteleita ja Kuopiolahden ympäristöä tuorein silmin. Siinä mielessä kirja onnistui tarkoituksessaan. Se herätti historiaa henkiin.

Muuten kyllä ihmettelen kirjan saamia ylistäviä arvioita. Minua ainakin nyppi sivu sivulta enemmän Kähkösen yleishumaani eetos. Kähkönen pyrki ikään kuin ymmärtämään henkilöhahmojaan ja koko maailmaa liiankin hyvin. Henkilöhahmot kasvavat matkan varrella, oppivat virheistään, ymmärtävät viimein mikä on tärkeintä ja tekevät sovinnon itsensä ja maailman kanssa. Tällaisessa kompositiossa on jotain hyvin vanhanaikaista. Samoin kuin siinä että tarina sulkee sisäänsä koko elämän kirjon kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan. Viimeisen sivun käännettyäni päässäni pyörikin typerryttäviä hokemia, kuten "kyllä elämä kantaa" tai "koskaan ei ole liian myöhäistä seurata unelmiaan".

Kähkönen on kirjailija, joka kirjoittaa tarinaa, ei ajatuksia. Hän pyrkii saamaan lukijan samaistumaan ja liikuttumaan, vaipumaan miellyttävään todellisuuspakoon, ei niinkään ajattelemaan. Se on kai ihan okei, mutta ei lämmitä kaltaistani esseististä lukijaa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Tunne ja fakta

Keskellä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 6 -romaania on lähes 400 sivua pitkä Hitler-essee tai tutkielma, jossa on ”post-faktuaaliseen” ajan henkeen sopivia kuvauksia, vaikka esseen varsinainen fokus onkin aivan toisaalla.
Viitteistä päätellen Knausgård on käynyt läpi aikamoisen läjän Hitler-kirjallisuutta, jonka pohjalta hän kiteyttää, että yksi Hitlerin oivalluksista oli se, että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että ”meissä” piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia, kuin ”heistä” huolehtiminen. Sen vuoksi propagandan tulee kohdistua tunteisiin, ei älyyn, ja sama pätee Hitlerin huomioihin siitä, että suullinen ilmaisu päihittää aina kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus. Se on aivan toisessa määrin suhteellinen, koska se on avoin argumenteille ja asiallisuudelle.
Knausgård nostaa esiin useita kappaleita Hitlerin Taisteluni –kirjasta, jossa tämä myöntää suoraan, että propaganda on manipulointia, jossa kaikki keinot ovat sallitut, myös valehteleminen. Kun valheet toistaa tarpeeksi monta kertaa, niistä tulee totuuksia. Knausgård pohtii, että tällaisten kirjoitusten luulisi vievän kaiken uskottavuuden keneltä tahansa poliitikolta, mutta Hitler uskaltaa tehdä niin kahdesta syystä: toisaalta propaganda on keino, jolla tavoitellaan päämäärää, ja se päämäärä on niin tärkeä, oikea ja tosi, että kaikki keinot ovat sallittuja sen saavuttamiseksi, myös valhe – pragmaattisuus on idealismia varten, idealismi on palvelija, ei toisinpäin- toisaalta Hitler on niin varma propagandan tehosta ja voimasta, etteivät sitä tuollaiset myöntämiset hetkauta. Niin hän kirjoittaa, etteivät objektivisointi ja nyanssit koskaan tavoita laajoja kansankerroksia eivätkä tehoa. Yläluokkaiselle tukijalleen Ernst Hanfstaenglille, joka toimi myöhemmin myös natsipuolueen lehdistöpäällikkönä, Hitler oli Hanfstaenglin todistuksen mukaan todennut erään müncheniläisessä kahvilassa pidetyn puheen jälkeen seuraavasti *:
”Herra Hanfstaengl, teidän ei pidä olla pettynyt, jos rajoitun näissä iltakeskusteluissa suhteellisen yksinkertaisiin aiheisiin. Poliittisen agitaation on oltava primitiivistä. Se on kaikkien puolueiden ongelma. Niistä on tullut liian akateemisia. Tavallinen kadunmies ei pysy mukana vaan lankeaa ennemmin tai myöhemmin kommunistipropagandan kohtuuttomien menetelmien uhriksi”. (*Hanfstaengl on kirjoittanut Hitleristä ja natsiajoistaan useita kirjoja. Knausgårdin lainaus ilmeisesti teoksesta Unheard Witness.)
Knausgårdin mukaan vain sosiaalisuuden ulkopuolella oleva voi tietää, mitä sosiaalisuus on. Muille se on kuin vesi kalalle. Sosiaalinen hylkiö Hitler oli ollut koko elämänsä ”meidän” ulkopuolella, joten juuri siksi hän osasi kuvata niin kouriintuntuvasti yhteenkuuluvuuden kaipuuta, yhdenveroisuuden kaipuuta, yhteisöllisyyden kaipuuta, joka on koko ihmisyyden perusta, ja jonka merkitys vain kasvaa kriisiaikoina, kuten 1920–30-luvun Saksassa. Knausgård kirjoittaa:
”Yksinkertaisin on totuudenmukaisinta, ja juutalaisviha edustaa kaikkein yksinkertaisinta, sitä miten ”me” tarvitsee ”heitä”, se edustaa väkivallan mimeettistä perusrakennetta, yksilön suhdetta toiseen, sitä mitä rituaali toistaa, me vastaan he, sitä mikä uhrataan jotta jäljelle jäisi vain me, yksin ja kokonaan. Myös tämä tarve kasvaa kriisissä, myös tämä tarve kasvaa kaaoksessa, se on yksi kulttuurin perusmuodoista, yksi sen edellytyksistä, johon aina palataan. Hitlerin tuntema ”meidän” kaipuu on myös sodan kaipuuta, eikä pidä aliarvioida mikä osuus sillä oli myöhempiin tapahtumiin”.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Todellisuuden nälkä

Olin kolme päivää data-seminaarissa, joten joudun tasapainottamaan tilannetta kirjallisuusaiheisella päivityksellä. Sain nimittäin juuri luettua loppuun David Shieldsin Reality Hungerin, joka yllättäen olikin sen verran hyvä, että ansaitsee muutaman noston.

 Reality Hunger julkaistiin vuonna 2010 ja se aiheutti ainakin hetkellisesti pienimuotoista kuohuntaa kirjallisuuspiireissä. Yksi syy tähän oli se, että Shields julistaa manifestissaan perinteisen juonivetoisen romaanin aikakauden olevan ohi, ja tulevaisuuden kuuluvan omaelämäkerralliselle, autenttiselle, reflektiiviselle, fragmentaariselle ja esseistiselle romaanille. Shields itse on lopen kyllästynyt perinteisiin romaaneihin, joiden kompositio ja juonirakenne on tarkkaa harkittu. Hänen mielestään ne eivät kerro mitään oleellista ajastamme, jossa suuret kertomukset ovat kuolleet ajat sitten.

 Shields rakastaa kirjoja, jotka eivät yritä tuudittaa häntä keinotekoiseen todellisuuspakoon, vaan lyövät todellisuudella vasten kasvoja, pistävät ajattelemaan ja tiedostamaan. Hänelle kirjallisuus ei ole vain ”tarinankerrontaa”, vaan ennen kaikkea tapa ajatella ja etsiä viisautta.

Shieldsin mukaan ”todellisuuden nälässä” ei ole kyse vain hänen henkilökohtaisesta mielipiteestään, vaan laajemmasta aikaamme koskettavasta ilmiöstä, jonka alle hän niputtaa erilaisia ilmiöitä tosi-tv:stä sosiaaliseen mediaan. Hän kirjoittaa:
”Life is, in large part, rubbish. The beauty of reality-based art – art underwritten by reality hunger – is that it’s perfectly situated between life itself and (unattainable) “life as art”. Art suddenly looks and is more interesting, and life, astonishingly enough, starts to be livable.”
Shields korostaa useaan otteeseen, että autenttisuus ja (oma)elämäkerrallisuus ovat aikamme taiteen elinvoimaisuuden lähteet. On merkille pantavaa, että Shields on naulannut nämä teesinsä ennen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan maailmanmenestystä. Ehkä kyse oli pelkästä sattumasta, tai sitten merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään ja Knausgård sattui paikalle oikeaan aikaan.

Minulle monet Shieldsin teeseistä tuntuivat hyvin tutuilta, jopa intuitiivisesti tosilta. Olen itsekin jo aikaa sitten lakannut välittämästä suuremmin juonivetoisista lukuromaaneista ja hakeutunut asiaa sen tarkemmin pohtimatta yhä useammin asiaproosan, esseistiikan, muistelmien, esseististen romaanien, autofiktion ja kaikkia näitä elementtejä yhdistelevän kirjallisuuden pariin. Shieldsin tavoin minua kiehtoo taide oman elämän dokumentaationa, ja kirjallisuus ajatteluna ja tietoisuuden tavoitteluna, pikemmin kuin tarinankerrontana.

En ole silti koskaan mieltänyt todellisuuden nälkääni ohjelmallisena suuntautumisena, enkä ole Shieldsin manifestin luettuanikaan vakuuttunut, että kyse on juuri muusta kuin erilaisista makumieltymyksistä. Nostan silti Shieldsille hattua siitä, että hän on onnistunut kiinnostavalla tavalla sitomaan yhteen monia ajassamme pinnalla olevia ilmiöitä. Lukuisista osuvista kiteytyksistä heräsi ainakin lukemisen nälkä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Tässäkö Euroopan vaihtoehdot?

Saksan entinen ulkoministeri, vihreiden "paha poika", Joschka Fischer tarjoaa vasta suomennetussa pamfletissaan Epäonnistunut Eurooppa? liittovaltiota ratkaisuksi EU:n ongelmiin. Fischerin mukaan EU:lla on karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: uudelleen kansallistaminen, eli löyhäksi vapaakauppa-alueeksi palaaminen, tai uusi yhteisöllistäminen. Status quon säilyttäminen ei ole vaihtoehto, koska se on suistanut EU:n jo nyt niin syvään suvereniteetti- ja strategiakriisiin, että koko yhteisön tulevaisuus on uhattuna.

Fischerin ei-niin-omaperäisen tilannearvion mukaan Euroopan talous- ja rahaliiton kriisi on vain ulkoisesti talous- ja rahoituskriisi. Se on jo aikaa sitten muuttunut poliittiseksi suvereniteettikriisiksi, koska EU:lla ei ole ollut Emun vakauttamiseen tarvittavia rakenteita. EU:n strategiakriisi taas ilmenee EU:n totaalisena kyvyttömyytenä vaikuttaa lähialueidensa konflikteihin. Rajat vuotavat ja Putin pääsee rauhassa iskemään kiilaa Euroopan maiden väliin ja sisälle, kun EU:lle ei haluta antaa tilanteen edellyttämiä valmiuksia. Belgian entinen EU-suurlähettiläs Philippe de Schoutheete onkin muistuttanut viisaasti, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei voi olla strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin kaupallisiin yrityksiin nähden.

Fischerin Euroopassa Saksalla ja Ranskalla on erityisrooli. Hänen mukaansa historia on osoittanut, ettei mikään yhteistyöprojekti etene ilman niiden yhteistä visiota. Juuri siksi Saksa ja Ranska määrittävät jälleen kerran sen, mihin suuntaan EU etenee: epäonnistuuko se vai syntyykö Euroopan Yhdysvallat. Tiiviimmässä yhteistyössä Saksalle on vaikeinta velkavastuun yhteisöllistäminen, kun taas Ranskalle vaikeinta on poliittisen suvereniteetin yhteisöllistäminen. Pattitilanne voidaan murtaa vain visionäärisellä voimalla ja pragmaattisella sinnikkyydellä, jota Fischer peräänkuuluttaa erityisesti nykyjohtajilta.

Fischeriltä itseltään ei ole visionäärisyyttä puuttunut edes politiikan aktiivivuosinaan. Hän oli yksi harvoista kärkipoliitikoista, joka uskalsi avoimesti liputtaa liittovaltion puolesta. Vuonna 2000 hän kohahdutti Eurooppaa Humboldtin yliopistossa pitämällään puheella, jossa hän esitti, että mikäli kaikki jäsenvaltiot eivät halua syventää integraatiota kohti liittovaltiota, voisi pienempi ydinvaltioiden ryhmä näyttää tietä. Puheesta nousi hillitön kohu, elettiinhän aikaa, jolloin EU:n rakenteiden uudistamista puuhattiin tosissaan suurta itälaajentumista silmällä pitäen. Fischerin rohkeutta keskustelun herättäjänä kiiteltiin samalla kun valtionjohtajat yksi kerrallaan tekevät pesäeroa hänen visioihinsa. Reaktiot enteilivät tulevaa. Suuria odotuksia herättäneestä Nizzan hallitusten välisestä konferenssista muodostui totaalinen pannukakku.

Fischerin ajatukset eivät ole juuri 15 vuodessa muuttuneet. Joitain täsmennyksiä vanhoihin ajatuksiin tuoreessa kirjassa kuitenkin saadaan. Ajatus ydin-Euroopasta, tai kahden tahdin Euroopasta, tahdittaa yhä Fischerin ajattelua. Hänen mielestään yhteisten tavoitteiden puuttuessa yhdentymistä ei voi jättää 28 jäsenvaltion EU:n varaan, vaan ylimenokauden ajan poliittisen yhdentymisen askeleet tulisi ottaa ainoassa jotenkuten toimintakykyisessä yksikössä, euroryhmässä. Valtio-oikeudellisesti tämä yhteistyö tapahtuisi EU:n perussopimusten ulkopuolella valtioiden välisinä sopimuksia. Näinhän Schengenkin sai aikoinaan alkunsa. Toinen vaihtoehto on, että syventyminen tehdään turvautumalla perussopimusten artiklaan syvemmästä yhteistyöstä. Fischer epäilee, että tätä reittiä etenemällä välivaihe saattaisi kestää luultua pidempään.

Fischerin syventymismallissa valtion- ja hallitusten päämiesten ryhmästä muodostettaisiin euroalueen hallitus, jonka rinnalle muodostettaisiin erillinen eurokamari, jossa olisi kansallisten parlamenttien suhteellinen edustus. Kamari olisi vastuussa siitä sektorista, jonka alueella kansallisilla parlamenteilla on yhä suvereniteetti. Euroopan parlamenttia ei lakkautettaisi, vaan se säilyttäisi täyden toimivaltansa EU:n perussopimusten puitteissa. Suvereniteetin siirto ylikansalliselle tasolle tapahtuisi kansanäänestyksellä kaikissa osallistuvissa maissa. 

Ottaen huomioon EU:n nykytilan ja liittovaltioajatusten suosion kansalaisten keskuudessa, Fischerin ajatukset on helppo kuitata marginaaliin utopistisina. Näin helpolla ei kuitenkaan kannattaisi itseään päästää, etenkin jos on oikeasti kiinnostunut löytämään ratkaisuja Euroopan kriiseihin. Liian usein eurokritiikki taantuu köyhämieliseksi byrokratian ja älyttömien direktiivien sättimiseksi. Erilaisia diagnooseja Euroopan taudeista, demokratiavajeesta kuripolitiikkaan, on helppo esittää, jos ei ole tarjota yhtään varteenotettavaa ehdotusta varsinaiseksi hoito-ohjeeksi.

En kiellä, etteivätkö monet Fischerin ratkaisuehdotuksista herättäisi epäilyksiä myös minussa. Ensinnäkään en ole yhtään vakuuttunut siitä, että uusien instituutioiden perustaminen on paras ratkaisu tässä vaiheessa, kun nykyisiäkään ei ole saatu toimiviksi. Toiseksi suhtaudun skeptisesti EU:n syventämiseen unionijärjestelmän ulkopuolella, kun kerran se on mahdollista nykyisten perussopimustenkin puitteissa. Lisäksi syventäminen kansallisvaltioiden vetämänä ilman kansalaisten suoraa osallistumista ennen kansanäänestysvaihetta ei oikein sovi ajatuksiini 2010-luvun demokratiasta.

Vaikka Fischerin-metodi epäilyttääkin, kannatan hänen tavoitettaan hajautetun liittovaltiomallin luomisesta Eurooppaan. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa Euroopan maat ovat vahvempia yhdessä kuin yksin, mutta yhteistyö ei voi perustua nykyiseen malliin, joka pikemminkin luo maiden välille konflikteja kuin ratkaisee niitä. Ennemmin tai myöhemmin EU:n rakenteita on pakko uudistaa, ja ottaa askelia paremmin toimivan ja vastuullisemman parlamentarismin sekä yhtenäisemmän talouspolitiikan suuntaan. EU:n budjettia tulisi kasvattaa ensi tilassa ja ottaa isoja harppauksia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

En jaksa uskoa, että useissa ekonomistien selvityksissä väläytetyt pelkän markkinakurin vahvistamiseen tähtäävät ratkaisumallit voisivat kestää aikaa. Tällaisessa ekonomistien ”pragmaattisessa” ajattelussa politiikka typistetään pelkäksi taloustieteen jatkoksi, jossa keinot sekoittuvat päämääriin. ”Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua”, totesi jo Jacques Delors aikanaan. Vielä enemmän tämä pätee esitettyihin pienten askelten visioihin pankkiunionista pääomamarkkinaunioniin. Eurooppa-hankkeelta on kadonnut oikeutus osittain juuri siksi, että on keskitytty välineisiin tavoitteiden sijaan.

Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Voi olla, että olen fiksoitunut tämän yhden ja saman asian jankkaamiseen, mutta mielestäni Euroopan kansalaiset ansaitsevat selkeämpiä päämääriä johtajiltaan. Siksi tarvitaan lisää Fischerin kaltaisia poliitikkoja, jotka uskaltavat rohkeasti pohtia politiikan perimmäisiä tavoitteita muutaman vuoden vaalisyklejä pidemmälle. 
    

maanantai 25. tammikuuta 2016

Vetokratia on uhka yhteiskuntiemme tulevaisuudelle

Suomessa on keskusteltu viime aikoina poliittisen järjestelmän kyvystä tehdä päätöksiä. Vastuu yhteiskuntasopimuksen kariutumisesta on sälytetty ammattijärjestöjen niskaan, vaikka tyylipisteitä tuskin ansaitsevat hallitus tai elinkeinoelämän edustajatkaan. Jotkut politiikan kommentaattorit ovat jopa väittäneet politiikan olevan rikki.

Eurooppalaisten demokratioiden kyky tehdä päätöksiä ja sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin näyttää todella heikentyneen viime vuosina. Suomessa välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia ei saada aikaan, eikä tilanne Euroopan unionissa näytä sen paremmalta. Keinot euroalueen kuntoon saattamiseen ja pakolaiskriisin ratkaisuun ovat olemassa, mutta parhaille ratkaisuille ei löydy poliittista kannatusta. Yksittäiset paikkaukset suuriin rakenteellisiin ongelmiin saattavat vain pahentaa ongelmia pitkällä aikavälillä, kuten eurokriisin hoidossa nähtiin.

Poliittisten järjestelmien syntyä ja kehitystä tutkineen Francis Fukuyaman mukaan jumiutuminen järjestelmiin, jotka eivät enää toimi muuttuneissa olosuhteissa, on historiallisessa tarkastelussa yksi varmimmista poliittisen rappion merkeistä. Yhteiskuntien kehittyessä myös syvälle yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneiden eturyhmien määrä yleensä kasvaa. Jos näille ryhmille kasaantuu tarpeeksi valtaa, ne saattavat pystyä estämään kokonaisuuden kannalta hyödylliset muutokset, mikäli ne eivät itse hyödy niistä. Tällaisiin pattitilanteeseen ajautuneita yhteiskuntia Fukuyama kutsuu vetokratioiksi. Päätöksiä ei saada tehtyä, koska liian monella taholla on niihin veto-oikeus. Muun muassa Osmo Soininvaara on käyttänyt vetokratia-termiä kuvaamaan Suomen nykytilannetta. Hänen mukaansa Suomi menetti kykynsä tehdä päätöksiä joskus 10 vuotta sitten. Ahon ja Lipposen hallitukset vielä panivat tuulemaan.

Yhteiskunnan kyky institutionaaliseen sopeutumiseen tai innovointiin riippuu siitä, kyetäänkö uudistuksia estävä pattitilanne murtamaan. Poliittisen järjestelmien peruspilarit, kuten suomalainen työmarkkinajärjestelmä, ovat useimmiten pitkien ja sattumanvaraisten yhteiskunnallisten kamppailujen tulosta, minkä vuoksi muutos, olipa se kuinka välttämätön tahansa, harvoin tapahtuu hetkessä. Kuitenkaan ne ratkaisut, jotka luotiin voimakkaan talouskasvun sävyttämänä yhteiskunnissa, joissa väestön mediaani-ikä oli 20-vuoden tietämillä, eivät välttämättä toimi stagnoituneissa yhteiskunnissa, joissa kolmannes väestöstä on eläkeiässä.

Yhteiskunnalliset vaikutusketjut ovat aina monisyisiä ja monimutkaisia, jonka vuoksi ongelmille on aina helppo löytää lukuisia järkeenkäyviltä kuulostavia selityksiä, jotka ovat kuitenkin täysin vääriä. Fukuyama kuvaa kirjassaan The Origins of Political Order, kuinka Rooman imperiumissa armeijan heikentyneeseen iskuvoimaan reagoitiin lisäämällä uskonnollisia palvontamenoja ja uhrilahjoja, sen sijaan että olisi nähty vaivaa armeijan uudelleen organisoimiseksi. Nyky-yhteiskunnissa taas syy epäonnistumisista näytetään yhä useammin vieritettävän ulkopuolisten niskoille, erityisesti maahanmuuttajien, sen sijaan että tarkasteltaisiin kriittisesti omia heikkouksia ja vahvuuksia.

Fukuyaman mukaan mikään ei takaa sitä, että yhdessä historiallisessa vaiheessa menestyksekkäiksi osoittautuneet liberaalit demokratiat säilyisivät menestyksekkäinä myös tulevaisuudessa. Myös niiden täytyy pystyä sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Kyvyttömyys päätöksiin on jo maksanut Euroopalle sen johtavan aseman maailmassa, eikä Suomenkaan lähitulevaisuus näytä hyvältä. Viimeistään nyt olisi aika irrottautua nurkkakuntaisesta pikkupolitikoinnista, jotta yhteiskuntiemme kokonaisetu ja tulevaisuus sekä kansallisesti että Euroopan tasolla saadaan turvattua.