keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Tässäkö Euroopan vaihtoehdot?

Saksan entinen ulkoministeri, vihreiden "paha poika", Joschka Fischer tarjoaa vasta suomennetussa pamfletissaan Epäonnistunut Eurooppa? liittovaltiota ratkaisuksi EU:n ongelmiin. Fischerin mukaan EU:lla on karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: uudelleen kansallistaminen, eli löyhäksi vapaakauppa-alueeksi palaaminen, tai uusi yhteisöllistäminen. Status quon säilyttäminen ei ole vaihtoehto, koska se on suistanut EU:n jo nyt niin syvään suvereniteetti- ja strategiakriisiin, että koko yhteisön tulevaisuus on uhattuna.

Fischerin ei-niin-omaperäisen tilannearvion mukaan Euroopan talous- ja rahaliiton kriisi on vain ulkoisesti talous- ja rahoituskriisi. Se on jo aikaa sitten muuttunut poliittiseksi suvereniteettikriisiksi, koska EU:lla ei ole ollut Emun vakauttamiseen tarvittavia rakenteita. EU:n strategiakriisi taas ilmenee EU:n totaalisena kyvyttömyytenä vaikuttaa lähialueidensa konflikteihin. Rajat vuotavat ja Putin pääsee rauhassa iskemään kiilaa Euroopan maiden väliin ja sisälle, kun EU:lle ei haluta antaa tilanteen edellyttämiä valmiuksia. Belgian entinen EU-suurlähettiläs Philippe de Schoutheete onkin muistuttanut viisaasti, että ilman tulevaisuuden näkymiä ei voi olla strategiaa. Se pitää paikkansa yhtä lailla poliittisiin hankkeisiin kuin kaupallisiin yrityksiin nähden.

Fischerin Euroopassa Saksalla ja Ranskalla on erityisrooli. Hänen mukaansa historia on osoittanut, ettei mikään yhteistyöprojekti etene ilman niiden yhteistä visiota. Juuri siksi Saksa ja Ranska määrittävät jälleen kerran sen, mihin suuntaan EU etenee: epäonnistuuko se vai syntyykö Euroopan Yhdysvallat. Tiiviimmässä yhteistyössä Saksalle on vaikeinta velkavastuun yhteisöllistäminen, kun taas Ranskalle vaikeinta on poliittisen suvereniteetin yhteisöllistäminen. Pattitilanne voidaan murtaa vain visionäärisellä voimalla ja pragmaattisella sinnikkyydellä, jota Fischer peräänkuuluttaa erityisesti nykyjohtajilta.

Fischeriltä itseltään ei ole visionäärisyyttä puuttunut edes politiikan aktiivivuosinaan. Hän oli yksi harvoista kärkipoliitikoista, joka uskalsi avoimesti liputtaa liittovaltion puolesta. Vuonna 2000 hän kohahdutti Eurooppaa Humboldtin yliopistossa pitämällään puheella, jossa hän esitti, että mikäli kaikki jäsenvaltiot eivät halua syventää integraatiota kohti liittovaltiota, voisi pienempi ydinvaltioiden ryhmä näyttää tietä. Puheesta nousi hillitön kohu, elettiinhän aikaa, jolloin EU:n rakenteiden uudistamista puuhattiin tosissaan suurta itälaajentumista silmällä pitäen. Fischerin rohkeutta keskustelun herättäjänä kiiteltiin samalla kun valtionjohtajat yksi kerrallaan tekevät pesäeroa hänen visioihinsa. Reaktiot enteilivät tulevaa. Suuria odotuksia herättäneestä Nizzan hallitusten välisestä konferenssista muodostui totaalinen pannukakku.

Fischerin ajatukset eivät ole juuri 15 vuodessa muuttuneet. Joitain täsmennyksiä vanhoihin ajatuksiin tuoreessa kirjassa kuitenkin saadaan. Ajatus ydin-Euroopasta, tai kahden tahdin Euroopasta, tahdittaa yhä Fischerin ajattelua. Hänen mielestään yhteisten tavoitteiden puuttuessa yhdentymistä ei voi jättää 28 jäsenvaltion EU:n varaan, vaan ylimenokauden ajan poliittisen yhdentymisen askeleet tulisi ottaa ainoassa jotenkuten toimintakykyisessä yksikössä, euroryhmässä. Valtio-oikeudellisesti tämä yhteistyö tapahtuisi EU:n perussopimusten ulkopuolella valtioiden välisinä sopimuksia. Näinhän Schengenkin sai aikoinaan alkunsa. Toinen vaihtoehto on, että syventyminen tehdään turvautumalla perussopimusten artiklaan syvemmästä yhteistyöstä. Fischer epäilee, että tätä reittiä etenemällä välivaihe saattaisi kestää luultua pidempään.

Fischerin syventymismallissa valtion- ja hallitusten päämiesten ryhmästä muodostettaisiin euroalueen hallitus, jonka rinnalle muodostettaisiin erillinen eurokamari, jossa olisi kansallisten parlamenttien suhteellinen edustus. Kamari olisi vastuussa siitä sektorista, jonka alueella kansallisilla parlamenteilla on yhä suvereniteetti. Euroopan parlamenttia ei lakkautettaisi, vaan se säilyttäisi täyden toimivaltansa EU:n perussopimusten puitteissa. Suvereniteetin siirto ylikansalliselle tasolle tapahtuisi kansanäänestyksellä kaikissa osallistuvissa maissa. 

Ottaen huomioon EU:n nykytilan ja liittovaltioajatusten suosion kansalaisten keskuudessa, Fischerin ajatukset on helppo kuitata marginaaliin utopistisina. Näin helpolla ei kuitenkaan kannattaisi itseään päästää, etenkin jos on oikeasti kiinnostunut löytämään ratkaisuja Euroopan kriiseihin. Liian usein eurokritiikki taantuu köyhämieliseksi byrokratian ja älyttömien direktiivien sättimiseksi. Erilaisia diagnooseja Euroopan taudeista, demokratiavajeesta kuripolitiikkaan, on helppo esittää, jos ei ole tarjota yhtään varteenotettavaa ehdotusta varsinaiseksi hoito-ohjeeksi.

En kiellä, etteivätkö monet Fischerin ratkaisuehdotuksista herättäisi epäilyksiä myös minussa. Ensinnäkään en ole yhtään vakuuttunut siitä, että uusien instituutioiden perustaminen on paras ratkaisu tässä vaiheessa, kun nykyisiäkään ei ole saatu toimiviksi. Toiseksi suhtaudun skeptisesti EU:n syventämiseen unionijärjestelmän ulkopuolella, kun kerran se on mahdollista nykyisten perussopimustenkin puitteissa. Lisäksi syventäminen kansallisvaltioiden vetämänä ilman kansalaisten suoraa osallistumista ennen kansanäänestysvaihetta ei oikein sovi ajatuksiini 2010-luvun demokratiasta.

Vaikka Fischerin-metodi epäilyttääkin, kannatan hänen tavoitettaan hajautetun liittovaltiomallin luomisesta Eurooppaan. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa Euroopan maat ovat vahvempia yhdessä kuin yksin, mutta yhteistyö ei voi perustua nykyiseen malliin, joka pikemminkin luo maiden välille konflikteja kuin ratkaisee niitä. Ennemmin tai myöhemmin EU:n rakenteita on pakko uudistaa, ja ottaa askelia paremmin toimivan ja vastuullisemman parlamentarismin sekä yhtenäisemmän talouspolitiikan suuntaan. EU:n budjettia tulisi kasvattaa ensi tilassa ja ottaa isoja harppauksia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

En jaksa uskoa, että useissa ekonomistien selvityksissä väläytetyt pelkän markkinakurin vahvistamiseen tähtäävät ratkaisumallit voisivat kestää aikaa. Tällaisessa ekonomistien ”pragmaattisessa” ajattelussa politiikka typistetään pelkäksi taloustieteen jatkoksi, jossa keinot sekoittuvat päämääriin. ”Yhteismarkkinoihin ei voi rakastua”, totesi jo Jacques Delors aikanaan. Vielä enemmän tämä pätee esitettyihin pienten askelten visioihin pankkiunionista pääomamarkkinaunioniin. Eurooppa-hankkeelta on kadonnut oikeutus osittain juuri siksi, että on keskitytty välineisiin tavoitteiden sijaan.

Politiikan taitoihin kuuluu sovittaa keinot tavoiteltavien päämäärien mukaisiksi. Demokratiassa on oleellista, että päämäärät tunnetaan ja hyväksytään. Voi olla, että olen fiksoitunut tämän yhden ja saman asian jankkaamiseen, mutta mielestäni Euroopan kansalaiset ansaitsevat selkeämpiä päämääriä johtajiltaan. Siksi tarvitaan lisää Fischerin kaltaisia poliitikkoja, jotka uskaltavat rohkeasti pohtia politiikan perimmäisiä tavoitteita muutaman vuoden vaalisyklejä pidemmälle.