maanantai 12. syyskuuta 2016

Tunne ja fakta

Keskellä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 6 -romaania on lähes 400 sivua pitkä Hitler-essee tai tutkielma, jossa on ”post-faktuaaliseen” ajan henkeen sopivia kuvauksia, vaikka esseen varsinainen fokus onkin aivan toisaalla.
Viitteistä päätellen Knausgård on käynyt läpi aikamoisen läjän Hitler-kirjallisuutta, jonka pohjalta hän kiteyttää, että yksi Hitlerin oivalluksista oli se, että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että ”meissä” piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia, kuin ”heistä” huolehtiminen. Sen vuoksi propagandan tulee kohdistua tunteisiin, ei älyyn, ja sama pätee Hitlerin huomioihin siitä, että suullinen ilmaisu päihittää aina kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus. Se on aivan toisessa määrin suhteellinen, koska se on avoin argumenteille ja asiallisuudelle.
Knausgård nostaa esiin useita kappaleita Hitlerin Taisteluni –kirjasta, jossa tämä myöntää suoraan, että propaganda on manipulointia, jossa kaikki keinot ovat sallitut, myös valehteleminen. Kun valheet toistaa tarpeeksi monta kertaa, niistä tulee totuuksia. Knausgård pohtii, että tällaisten kirjoitusten luulisi vievän kaiken uskottavuuden keneltä tahansa poliitikolta, mutta Hitler uskaltaa tehdä niin kahdesta syystä: toisaalta propaganda on keino, jolla tavoitellaan päämäärää, ja se päämäärä on niin tärkeä, oikea ja tosi, että kaikki keinot ovat sallittuja sen saavuttamiseksi, myös valhe – pragmaattisuus on idealismia varten, idealismi on palvelija, ei toisinpäin- toisaalta Hitler on niin varma propagandan tehosta ja voimasta, etteivät sitä tuollaiset myöntämiset hetkauta. Niin hän kirjoittaa, etteivät objektivisointi ja nyanssit koskaan tavoita laajoja kansankerroksia eivätkä tehoa. Yläluokkaiselle tukijalleen Ernst Hanfstaenglille, joka toimi myöhemmin myös natsipuolueen lehdistöpäällikkönä, Hitler oli Hanfstaenglin todistuksen mukaan todennut erään müncheniläisessä kahvilassa pidetyn puheen jälkeen seuraavasti *:
”Herra Hanfstaengl, teidän ei pidä olla pettynyt, jos rajoitun näissä iltakeskusteluissa suhteellisen yksinkertaisiin aiheisiin. Poliittisen agitaation on oltava primitiivistä. Se on kaikkien puolueiden ongelma. Niistä on tullut liian akateemisia. Tavallinen kadunmies ei pysy mukana vaan lankeaa ennemmin tai myöhemmin kommunistipropagandan kohtuuttomien menetelmien uhriksi”. (*Hanfstaengl on kirjoittanut Hitleristä ja natsiajoistaan useita kirjoja. Knausgårdin lainaus ilmeisesti teoksesta Unheard Witness.)
Knausgårdin mukaan vain sosiaalisuuden ulkopuolella oleva voi tietää, mitä sosiaalisuus on. Muille se on kuin vesi kalalle. Sosiaalinen hylkiö Hitler oli ollut koko elämänsä ”meidän” ulkopuolella, joten juuri siksi hän osasi kuvata niin kouriintuntuvasti yhteenkuuluvuuden kaipuuta, yhdenveroisuuden kaipuuta, yhteisöllisyyden kaipuuta, joka on koko ihmisyyden perusta, ja jonka merkitys vain kasvaa kriisiaikoina, kuten 1920–30-luvun Saksassa. Knausgård kirjoittaa:
”Yksinkertaisin on totuudenmukaisinta, ja juutalaisviha edustaa kaikkein yksinkertaisinta, sitä miten ”me” tarvitsee ”heitä”, se edustaa väkivallan mimeettistä perusrakennetta, yksilön suhdetta toiseen, sitä mitä rituaali toistaa, me vastaan he, sitä mikä uhrataan jotta jäljelle jäisi vain me, yksin ja kokonaan. Myös tämä tarve kasvaa kriisissä, myös tämä tarve kasvaa kaaoksessa, se on yksi kulttuurin perusmuodoista, yksi sen edellytyksistä, johon aina palataan. Hitlerin tuntema ”meidän” kaipuu on myös sodan kaipuuta, eikä pidä aliarvioida mikä osuus sillä oli myöhempiin tapahtumiin”.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Todellisuuden nälkä

Olin kolme päivää data-seminaarissa, joten joudun tasapainottamaan tilannetta kirjallisuusaiheisella päivityksellä. Sain nimittäin juuri luettua loppuun David Shieldsin Reality Hungerin, joka yllättäen olikin sen verran hyvä, että ansaitsee muutaman noston.

 Reality Hunger julkaistiin vuonna 2010 ja se aiheutti ainakin hetkellisesti pienimuotoista kuohuntaa kirjallisuuspiireissä. Yksi syy tähän oli se, että Shields julistaa manifestissaan perinteisen juonivetoisen romaanin aikakauden olevan ohi, ja tulevaisuuden kuuluvan omaelämäkerralliselle, autenttiselle, reflektiiviselle, fragmentaariselle ja esseistiselle romaanille. Shields itse on lopen kyllästynyt perinteisiin romaaneihin, joiden kompositio ja juonirakenne on tarkkaa harkittu. Hänen mielestään ne eivät kerro mitään oleellista ajastamme, jossa suuret kertomukset ovat kuolleet ajat sitten.

 Shields rakastaa kirjoja, jotka eivät yritä tuudittaa häntä keinotekoiseen todellisuuspakoon, vaan lyövät todellisuudella vasten kasvoja, pistävät ajattelemaan ja tiedostamaan. Hänelle kirjallisuus ei ole vain ”tarinankerrontaa”, vaan ennen kaikkea tapa ajatella ja etsiä viisautta.

Shieldsin mukaan ”todellisuuden nälässä” ei ole kyse vain hänen henkilökohtaisesta mielipiteestään, vaan laajemmasta aikaamme koskettavasta ilmiöstä, jonka alle hän niputtaa erilaisia ilmiöitä tosi-tv:stä sosiaaliseen mediaan. Hän kirjoittaa:
”Life is, in large part, rubbish. The beauty of reality-based art – art underwritten by reality hunger – is that it’s perfectly situated between life itself and (unattainable) “life as art”. Art suddenly looks and is more interesting, and life, astonishingly enough, starts to be livable.”
Shields korostaa useaan otteeseen, että autenttisuus ja (oma)elämäkerrallisuus ovat aikamme taiteen elinvoimaisuuden lähteet. On merkille pantavaa, että Shields on naulannut nämä teesinsä ennen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan maailmanmenestystä. Ehkä kyse oli pelkästä sattumasta, tai sitten merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään ja Knausgård sattui paikalle oikeaan aikaan.

Minulle monet Shieldsin teeseistä tuntuivat hyvin tutuilta, jopa intuitiivisesti tosilta. Olen itsekin jo aikaa sitten lakannut välittämästä suuremmin juonivetoisista lukuromaaneista ja hakeutunut asiaa sen tarkemmin pohtimatta yhä useammin asiaproosan, esseistiikan, muistelmien, esseististen romaanien, autofiktion ja kaikkia näitä elementtejä yhdistelevän kirjallisuuden pariin. Shieldsin tavoin minua kiehtoo taide oman elämän dokumentaationa, ja kirjallisuus ajatteluna ja tietoisuuden tavoitteluna, pikemmin kuin tarinankerrontana.

En ole silti koskaan mieltänyt todellisuuden nälkääni ohjelmallisena suuntautumisena, enkä ole Shieldsin manifestin luettuanikaan vakuuttunut, että kyse on juuri muusta kuin erilaisista makumieltymyksistä. Nostan silti Shieldsille hattua siitä, että hän on onnistunut kiinnostavalla tavalla sitomaan yhteen monia ajassamme pinnalla olevia ilmiöitä. Lukuisista osuvista kiteytyksistä heräsi ainakin lukemisen nälkä.